Historiaa.

Löysin tässä muuton yhteydessä vanhan päiväkirjan. Lueskelin sitä mielenkiinnolla ja huomsin, etten ole kyllä muuttunut juuri yhtään noiden kirjoitusten ajoista, vuodesta hmmm, 2004. Kamalaa. Luulisi, että vajaassa kymmenessä vuodessa ehtisi vähän kehittyä ihmisenä, mutta pyh, mä olen kiertänyt kehää. Se johtunee masennuksesta, joka on ottanut aina uudelleen vallan ja selvitäkseni masennuksen kurimuksesta, mun on täytynyt ikäänkuin "löytää" tietyt asiat itsestäni sekä elämästä (yhä uudelleen).

Sikäli noloa, että mä joka kerta luulen tehneeni suurenkin havainnon elämstä, mutta huomaan nyt, että olen pyöritellyt samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Toisaalta, ehkä ihan hyvä aina aika ajoin muistuttaa itseään niistä oleellisista asioista mikä elämässä on tärkeää.

Olin kirjoitellut nähtävästi jossain angst-puuskassa englanniksi jotain runoa(?). 

I´m tighten up, I can´t scream

Everything is floating, is this a dream?

I try to yell; can anyone hear?

The only answer is endless fear.

Silence holds me very tight,

I realize is no use to fight.

A shadow crossing through the room,

I look around; is this my doom?

I try to yell; can anyone hear?

And still there is nothing but fear.

Haevy footseps in the hall,

shapeless paintings on the wall.

I see a flash of hard cold steel

and soon there´ll be nothing to fear.....

Huh, kuvastaa hyvin jotenkin sitä pelkoa, inhoa, kauhua, ahdistusta, synkkyyttä, masennusta, mitä huonoimpina kausina tuntee. Masennus on kyllä aikamoinen peikko.

Onneksi tällä haavaa se ei ole minun kiusanani. Minä iloitsen parhaillaan elämästä. Vauva nukkuu päiväunia, isommat muruset on päikyssä (puolenpäivän jälkeen haen heidät kotiin <3) ja kaiken kruunaa suklaa!