Tälle sivulle tulen lisäämään synnytykseen, imetykseen ynnä muuhun vauvahapatukseen liittyviä ajatuksia, joilla en halua rasittaa päiväkirjaosiota. Lisäksi lukijoilla on mahdollisuus valikoida lukemaansa; mikäli synnytyksiin liittyvät ajatukset, imetyspaasaus ynnä muut ruumiintoimintoihin liittyvät aiheet eivät kiinnosta, ei joudu niitä väkisin selailemaan.
Kätevää.
_____________________________________________________________________________
21.6.2013
Miksi lääkkeetön synnytys?
Miksi ei?
Synnytys on normaali fysiologinen ilmiö, ei patologinen tila, ainakaan lähtökohtaisesti. Riskiraskaudet erikseen.
On harmillista, että synnytyksiä pidetään patologisina tiloina,
joita tulee lääkitä ja hoitaa, kuten MUITAKIN sairauksia. Synnytys ei
ole sairaus. Se on äärimmäisen voimakas fyysinen ja henkinen prosessi,
joka nainen on etuoikeutettu käymään läpi.
Synnytykseen kuuluu kiputuntemuksia, mutta ei sitä tarvitse
pelätä. Se on voimakasta ja intensiivistä, suorastaan hurjaa, mutta se
ei ole pelottavaa kipua. Tai sen ei tarvitse olla pelottavaa kipua.
Synnytyspoltot ovat se suuri voima, se valtava energialataus, joka
vavisuttaa kehoa, jotta nainen voi saattaa maailmaan kokonaisen uuden
ihmisen! Sehän on upeaa!
Lääkkeellinen puuttuminen synnytyksen kulkuun saattaa lisätä
uusien lääketieteellisten toimenpiteiden tarvetta, vaikka muutoin
synnytys saattaisi kulkea omia uomiaan täysin ilman lääketieteellisiä
toimenpiteitä. Episiotomia, kalvojen puhkaisu, epiduraali,
oksitosiinitippa... Mikään näistä ei kuulu normaaliin fysiologiseen
synnytykseen, tai ei tarvitse kuulua. Usein kai luullaan, minäkin vielä
esikoista odottaessani, että normaaliin synnytykseen kuuluvat letkut,
tipat, kanyylit ja muutenkin asenteeni oli, että jos siitä jotenkin
selviäisi, niin se olisi kiva. En nähnyt niitä voimavaroja, mitä minussa
oli enkä ymmärtänyt, että synnytys voi olla yksi voimaannuttavimmista
kokemuksista elämässä.
Synnytykseen liittyy tietysti riskejä ja tänä päivänäkin moni
nainen kehittyvissä maissa kuolee synnytyksen komplikaatioihin. Riskitön
tapahtuma synnytys ei siis ole. Lähtökohta on kuitenkin se, että naisen
keho on luotu synnyttämään, ihan kuten ihmisen keho on luotu
virtsaamaan, tuottamaan punasoluja, aistimaan ja niin edelleen. Olen
erittäin kiitollinen, että olen saanut synnyttää maassa, missä äitien on
todellakin turvallista synnyttää. On kuitenkin tärkeää huomata, että
synnyttämisen ei tarvitse edistyäkseen ja sujuakseen olla
lääketieteellisesti "avustettu". Parasta kai olisi, että synnytyksiin
puututtaisiin vasta jos jotakin ilmenee. Mutta puhutaanko neuvoloissa
siitä, että synnytys on kaunis ja hyvä tapahtuma? Että se on
positiivinen ja voimaannuttava? Että se on kokemuksena täysin vertansa
vailla, kuten on lopputuloskin, eli lapsi?
Lääkkeet synnytyksessä voivat sulkea kehon oman hormonitoiminnan,
joka muutoin edistäisi äidin toipumista synnytyksestä sekä varhaista
vuorovaikutusta äidin ja vauvan välillä. Keho tuottaa synnytyksessä
valtavasti endorfiineja synnytyksen aikana, mikä toimii luonnon omana
kivunlievityksenä. Oksitosiinihormoni, eli rakkaushormoni saa äidin
rakastumaan vauvaansa ja monesti ensipäivät menevät täydellisessä
huumassa juuri oksitosiinin ja endorfiinin psykologisista vaikutuksesta
johtuen. Luonnollisesti lääkkeillä on vaikutuksensa myös vauvaan, eivätkä ne aina ole suotuisia. Muun muassa bebesinfon sivuilla on kattavasti kerrottu lääkkeiden hyödyistä ja haitoista.
Tällaisia mä pyörittelen mielessäni.
________________________________________________________________________________
16.7.2013 Imetyksestä
On hämmästyttävää, miten vielä nykyäänkin, kaiken tämän informaatiotulvan keskellä imetyksestä liikkuu hyvin vanhanaikaisia käsityksiä. Muun muassa terveydenhoitajani totesi edellisellä lapsen neuvolakäynnillä, että vuoden iässä äidinmaidon ravintoarvot heikkenevät, merkitys vähenee. Tietysti lapsi tarvitsee siinä vaiheessa, ja jo aiemminkin, muuta(kin) ravintoa, mutta ei äidinmaidon ravintoarvo mihinkään heikkene, vaan äidinmaito on aina erinomaista ravintoa (tai ravintolisä isommalle lapselle) ihmislapselle.
Eräs tuttavani kertoi, miten häntä oli "kannustettu" lapsensa syntymän jälkeen, kun lapsi oli lastenosastolla mm. sinivalohoidossa, jotenkin tähän tyyliin, että "et sinä enää pysty imettämään" ja "ei noista rinnoista tämän jälkeen mitään tule". Ei ehkä sanatarkasti noin, mutta sinne päin. Mä näin niiiiiiin punaista, kun kuulin tuttavani kertovan tällaista. Tuollaisia näkemyksiä liikkuu siis jopa itseään ammattilaisina pitäviwn joukossa?! Käsittämätöntä. Tuore äiti tarvitsee kannustusta ja ohjausta imetykseen, eikä kommentteja siitä, miten imetys ei varmasti tule onnistumaan, kun lapsi on ollut jonkin aikaa lisäruokinnalla lastenosastolla.
Tilanteessa, jossa äiti ja lapsi "erotetaan" syntymän jälkeen, imetyksen käyntiin saaminen on tietysti haasteellista. Maidonnousu voi olla tiukassa ja mikäli lapsi oppii imemään pullosta, voi rinnasta imeminen tuottaa hankaluuksia. Se ei silti ole MAHDOTONTA. Imetys on täysin mahdollista tuossakin tilanteessa, jos äiti vain saa oikeanlaista tukea ja ohjausta sekä nykyaikaisia neuvoja.
Harmillista, ettei tuttavani ollut tullut kysyneeksi joltakulta sellaiselta ammattilaiselta, joka olisi osannut kannustaa imetykseen. Minunkin kanssa asia tuli puheeksi, kun lapsi oli jo täyspäiväisesti pullolla. Ei, en minä vastusta pulloruokintaa. Pääasia on tietysti lapsen hyvinvointi, mutta suren sitä, että imetykseen harvoin kannustetaan ammattipiireissä. Ei ole mitenkään yhdentekevää, miten lapsi ravintonsa saa. Pullolla kasvaa aivan hyvin ja läheisyyttä voi antaa muutenkin, kuin rinnasta ruokkimalla, mutta silti, imetys on luonnollisin ja siten myös oikein tapa ruokkia ihmislasta. Vai moniko muu eläin käyttää toisen eläimen maitoa oman jälkikasvunsa ruokkimiseen? Aika harva, sillä jokaisella lajilla on omat tarpeensa jotka tulevat parhaiten tyydytetyksi, kun saa oman emän maitoa.
On todella harmillista, että imetysmyönteisyys katostaan usein samaksi asiaksi, kuin "pulloruokintavastaisuus". Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että vanhemmat ruokkivat lapsensa. Päinvastoin pidän ihan hyvänä, että jokaisella ihmislapsellaon mahdollisuus saada ravintoa ja kasvaa, imetti äiti tai ei. Mutta se, mikä surettaa, on yleinen konsensus siitä, että imetys ei olisi niin kovin merkityksellistä ja että pulloruokinnalla on täysin mahdollista korvata imetys. Ei ole. Toinen asia, mikä surettaa, on se, että jopa ammattilaisten joukosta löytyy ihmisiä, jotka eivät ymmärrä imetyksestä tuon taivaallista. Ja tällaiset henkilöt ovat antamassa neuvoja ja tukemassa äitejä imetyksen alkutaipaleella.
Kenenkään ei ole pakko imettää eikä kukaan ole huonompi sen takia, ettei imetä. Mutta onko mitään helpompaa (kun alkukankeudesta on selvitty), edullisempaa ja parhaiten mitoitettua ravintoa pienelle vauvalle olemassakaan, kuin imetys? Ei tarvitse kuljettaa mukana pulloja ja korvikkeita liikenteessä ollessa ja miettiä, missä lämmittää maito. Ei hukkaan heitettyjä pullonpohjia, ei välineiden hoitoa ja huoltoa eikä varsinkaan rahanmenoa. Maito kulkee aina mukana, on aina oikeanlämpöistä ja hygieenistä, sitä on tarjolla juuri sen verran kuin lapsi tarvitsee eikä sitä koskaan mene hukkaan. Eikä se maksa mitään, paitsi vaivan opetella ja ottaa selvää asioista. Kun homman saa sujumaan, se todella sujuu kuin tanssi.
26.11.2013
Kuten olen maininnut, minulla on takana kolme hyvin erilaista synnytyskokemusta. Aloitan järjestyksessä ensimmäisestä., eli esikoiseni syntymästä.
Raskausviikkoja 40+0 ja on tavallinen neuvolatarkastus. Terkkarilla herää epäily vauvan tarjonnasta ja laittaa minut lähetteellä ultraan. Ultrassa selviää, että vauva on perätilassa. Tämä ei ole minulle mikään yllätys, sillä aiemmilla ultrakäynneillä, joissa seurattiin istukan sijaintia, vauva oli aina ollut perätilassa. Nyt kuitenkin oli jo laskettu aika, mitäs nyt? Lähete gynekologille heti seuraavalle päivälle ja käsky tulla sairaalaan välittömästi, jos tulee supistuksia.
40+1 pääsen gynekologille. Tutkitaan ja hutkitaan. Lääkäri on sitä mieltä, että vauvan pään koko suhteessa minun lantiooni ja vauvan tarjontaan ei ole hyvä yhdistelmä alatiesynnytyksen kannalta.Kääntäminen ei myöskään ole vaihtoehto. Sektio varataan heti seuraavalle päivälle. Saisin jäädä osastolle heti, mutta en tahdo. Käyn tutustumassa huoneeseeni ja osastoon, mutta menen kuitenki kotiin yöksi.
40+2 aamuvarhaisella juoksen vessassa, sillä vatsa on jännityksestä, odotuksesta ja pelosta sekaisin. Sairaalakassi on pakattuna ja olemme valmiit lähtöön jo ennen sianpieremää. Ja niin me lähdemmekin. Meidät on pyydetty sairaalaan jo seitsemän aikoihin. Meitä varoitetaan, että leikkaukseen pääsy voi venyä, mikäli tulee akuutteja tapauksia.
Saavuttuamme osastolle meille tuodaan sairaalakamppeet ja minä saan yhtä sun toista lääkettä sekä tipan, jotka valmistavat leikkaukseen. Pelottaa ja jännittää, miten leikkaus sujuu. Ja uuden elämän alku jännittää myös, mitä tästä seuraakaan? Otamme kuvia huoneessa ja koetamme vitsailla miehen kanssa, mutta jännitys vie voitin. Pääsemme yllätykseksemme juuri sovittuun aikaan heti kahdeksan jälkeen leikkaukseen AAAPUUUAA! Makaan sairaalavuoteella, jolla minua siirretään kohti leikkaussalia ja katselen katon kuvioita. Nytkö se tapahtuu?
Leikkaussalissa valmistelut, kuten katetroiminen, puudutteiden laitto ja vaikutuksen odottaminen vievät eniten aikaa. Eteeni asetetaan sermi, jotten näe, mitä tapahtuu. Kasvoillani on happiviikset. On huono olo. Ympärillä on ihmisiä ja vilinää. Käsivarressa verenpainemittari. Mies istuu vasemmalla puolella ja anestesiahoitaja oikealla. Kyselee vointiani välillä ja seuraa laitteita. Leikkaava kirurgi kysyy, tunnenko kylmää tuppoa, jonka hän on asettanut vatsalleni. En tunne kylmää. Tunnen, kuinka minua tönitään ja heilutellaan.
Kysyn anestesiahoitajalta, koska leikkaus oikein alkaa. Vastaus on yllättävä: kuule, vauva otetasan ihan kohta ulos. Olen äimänkäkenä, en ole tuntenut mitään muuta kuin tönimistä. Pian tuntuu outoa muljahtelua ja siinä samassa, kello 8.55 kuuluu pieni parkaisu. Esikoisemme on syntynyt! 3840g ja 49cm täyttä rakkautta! Hänet nostetaan eteeni, tuo pieni ruttuinen ja punainen, mutta kertakaikkisen täydellinen ihmislapsi! Suukotan häntä häkellyksen vallassa ja tunnen pursuavani rakkautta. Miten kamalaa onkaan, kun hänet viedään pois ulottuviltani. Mies saa onneksi olla vauvan kanssa, kylvettää häntä ja mennä hänen mukanaan , kun hänet viedään hetkeksi lämpökaappiin. Minä jään kiinniommeltavaksi.
Ehkä n. 9.15 minut siirretään heräämöön. Terveiset kuuluvat, että heti kun jaloissa on tuntoa, eli n. tunnin kuluttua leikkauksesta, pääsen osastolle. Heräämössä vierähtää kuitenkin neljä tuntia. Tunto ei meinaa palata jalkoihini millään. Tärisen hirvittävässä horkassa sängyllä ja minulle tuodaan lämpöpeittoa, mutta ei se paljon auta. Ihmettelen, että mitkäs tyynyt minulle on tuotu kylkien viereen, kunnes ymmärrän, että se on oma vatsani. Tunto oli kertakaikkiaan poissa koko alavartalosta!
Isä ja vauva tulevat heräämöön vierelleni. Hoitajan avustuksella saan vauvan ensi-imetykselle <3 Ihan käsittämätöntä! Lopulta pystyn liikuttamaan jalkojani, vaikka tuntoa niissä ei vieläkään ole. Pääsemme osastolle ja vauva pääsee vierihoitoon, vaikka melko vaikeaa vauvanhoito on, kun on itse johdoissa (kipumpumppu ja katetri). Yhteinen matkamme on kuitenkin alkanut.
Valitettavasti leikkauksen jälkeen seuraavat kolme päivää menevät aikamoisessa sumussa, sillä minulle iskee järkyttävä, kuolemaa kamalampi post-spinaali päänsärky. Mutta ohimenevää oli sekin, onneksi.
---
_________________________________________________________________________________
28.11.2013
Jumppis.
Raskausviikkoja on 40+4, kun herään neljältä yöllä selkäkipuun. En meinaa löytää kunnollista saentoa ja pian selkää alkaa uudelleen juilia. Ymmärrän samassa, että juilinta onkin supistuksia! Riemastun valtavasti; nyt se vauva tulee! En meinaa pysyä nahoissani ja herätän heti miehen. Siirryn sohvalle, jossa saan paremman asennon ja yritän muka nukkua, mutta eiän siitä mitään tule, olen niin intona. Supistuksia tulee7-12 min. välein, kunnes seitsemän jälkeen aamulla ne lakkaavat. Mikä pettymys.
On kulunut reilu 1,5h kun tulee taas yksi supistus. Mietin, että josko nyt kuitenkin synnytys käynnistyisi, mutta mitä vielä, tulee taas pitkä tauko. Mies jää kuitenkin varalta kotiin tänä päivänä. Hoidamme normaalit arkiaskareemme ja aina silloin tällöin tulee kipeitä supistuksia, välillä 5 minuutin välein, välillä tunnin välein.
Illalla lähden kävelylenkille äitini kanssa. Hän sanoo, että olkoon tämä vauvanhäätölenkki ja nauraa. Kävellessä tunnen kuinka jotain valuu housuihin. Supistuksiakin tulee välillä.
Päästyäni kotiin n. 19 aikaan, housuihin valuu jälleen jotain ja kauhukseni huomaan vuodon olevan veristä! Soitan vanhemmilleni, että tulevat esikoista vahtimaan, kun me lähdemme näytille laitokselle. Samaan aikaan supistukset alkavat voimistua ja tihetä. Olemme synnytyslaitoksella n. 20 aikaan illalla.
Vuoto tutkitaan ja hämmästyksekseni kätilö kertoo sen olevan lapsivettä, jossa on hieman verta kohdunsuulta. Miukä helpotus ja toisaalta hämmästys; lapsivettä?! Synnytys on todellakin siis käynnitymässä. Supistuksiakin on nyt tullu tasaiseen tahtiin n. 10 minuutin välein ja ne selvästi jo tuntuvat. Me saamme jäädä laitokselle ja pääsemme saliin, viakka en ole kuin sormelle auki, sillä laitoksella ei ole ruuhkaa ja saleja on vapaana.
N. klo 22 olemme synnytyssalissa ja supistuksissa on todellakin jo ytyä. Saan vallan keinua ja keskittyä hengittämiseen supistuksen tullessa. Hoitava kätilö ja harjoittelija saapuvat saliin. Ensimmäisenä kätilö ilmoittaa, ettten voi vielä olla kipeä, kun synnytys on vasta niin alussa. Selvä. Seuraavaksi kätilö ilmoittaa, ettei heillä yöllä synnytetä ja antaa minulle Opamoxin jotta nukahtaisin. Lisäksi saan gramman paratabsia kivunlievitykseen. Olen hämilläni. Teen kuitenkin kuten neuvotaan.
Paratabs ei tietenkään auta mitään ja Opamoxistakin menen vain hirveään pökkyrään, vaikka siihen asti olin ollut vallan hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Olen aivan tokkurassa ja supistusten vastaanottaminen käy vaativaksi, koska olen niin sekaisin lääkkeestä. Soitan kelloa. Harjoittelija tulee paikalle. Kysyn, saanko mennä suikuun ,koska en pysty nukkumaankaan. Ihana harjoittelija antaa luvan.
Suihkussa on helpompi ottaa vastaan kipeitä supistuksia, vaikka ei se sielläkään helppoa ole. Joka supistuksen välissä istun lattialla pää pyörällä. Oltuani n. tunnin suihkussa, minut pyydetään käyrille. Istun kiikkutuoliin ja minuun kiinnitetään johto jos toinenkin. On erittäin hankalaa olla paikoillaan istumassa supistusten aikana. Vääntelehdin ja koetan olla tiputtamatta antureita. Ei hitto, mitä touhua, ajattelen. Istun kai tunnin käyrillä vääntelehtimässä.
Käyriltä painun takaisin vuoteeseen vääntelehtimään. Olan aivan naatti, kiitos lääkkeen, ja huidon ilmaa kuin hukkuva supistusten tullessa. Puristan miehen kättä. Ei tämän näin pitänyt mennä, miksi olen näin avuton ja pelit seis?
Kätilö tekee sisätutkimuksen n. kolmen aikaan yöllä ja sanoo, että olen 4 senttiä auki. Hän ehdottaa epiduraalia. Olen niin sekaisin että sanon vain joo. Lääkäri tulee n. neljän aikaan yöllä ja laittaa epin sekä oksitosiinin valumaan. Epidiraali leikkaa kivulta pahimman terän, mutta on toispuoleinen. Saan kuitenkintorkuttua pari tuntia. Ehkä n. puoli kuuden aikaan aamulla vaikutus lakkaa ja annosta tullaan lisäämään. Koko vasen puoli koropasta menee tunnottomaksi, mutta oikea puoli on tulessa. Roikun sängyn päädyssä supistusten tullessa, se on ainoa siedettävä asento.
Epiduraali päätetään lopettaa, koska se toimii niin huonosti. Oksitosiinia on mennyt koko ajan. Minulle ehdotetaan, että voin alkaa harjoitella ponnistamista vaikka kyljelläni. Käsketään irroittaa ote sängynpäädystä ja se harmittaa minua, mutta pakko kai se on.
Koetan ponnistella kyljelläni, kello on kuusi aamulla. Tunnen järkyttävää kipua, mitä en ole tuntenut kertaakaan aiemmin. Tuntuu, kuin koko alavartalo olisi repeämässä irti ylävartalosta. Pelottaa ponnistaa, onko tämä kipu normaalia? Minua kannustetaan ja sanotaan, että ponnistaminen nyt aina sattuu vähän. Ai jaa?
Kyljellään on huono olla eikä ponnistuksissa ole tehoa. No ei varmaan, sillä pelkään ponnistaa, kipu on niin hirveää. Se kohdistuu alaselkään ja kylkiin enkä tunne mitään muuta. En mitään vauvan laskeutumista, en mitään muuta kuin hirvittävän repivän kivun ja pelkään. Pelkään niin kovasti.
Minut käännetään selälleen puoli-istuvaan asentoon ja kehotaan ponnistamaan sinä. Ihan yhtä surkea asento sekin. Sattuu niin paljon. Punnaan minkä jaksan ja pystyn ja jossain vaiheessa vain lakkaan välittämättä kivusta. Revetköön sitten jalat irti muusta kehosta, samapa tuo. Ponnistan ja ponnistan, kello on ties mitä. Kätilö onneksi vaihtuu jossain vaiheessa ja uusi kätilö on reippaan kannustava. Kyllä sinä sen saat ulos, anna mennä vain!
Ei auta. Koetan pitää kiinni jaloista, sukista, miehestä ja mistä milloinkin, mutta ei. Vauva ei tule. Kätilö tsemppaa pää näkyy jo, ponnistaponnistaponnista, mutta ei. Supistusten välit retkotan täysin tiedottomana sängyllä. Jalat asetetaan telineisiin. Tämä on ehkä epämukavinta ikinä ,mutta en jaksa enää vastustella, en jaksa edes puhua. Ponnistan vain kun tulee supistus. Ponnistan, ponnistan, ponnistan. Kello 7.25 kätilö sanoo, että nyt Peukaloinen tämä vauva saatetaan ulos! Silloin minuun tulee jostain ihmeellinen kiukun- ja voimanpuuska: NYT TÄMÄ VAUVA TOSIAAN TULEE ULOS, MINÄ TEEN SEN! Ponnistan minkä suinkin jaksan ja pystyn, tuijotan kelloa ja ponnistan. Huomaan myös, että kroppani tulee mukaan ponnistamiseen. Halusin tai en, minun on vain PAKKO ponnistaa. Tämä on kai se kuuluisa ponnistamisen tarve?
Vauvan pään on tulossa,ponnista Peukaloinen! Ponnistan ja samassa tunnen, miten repeän rajusti! Kiljahdan, sillä kipu yllättää minut. Älä huuda, vaan ponnista, sanoo kätilö. Suljen suuni ja jatkan ponnistamista.
Ponnistaponnistaponnista, huutaa kätilö, kunnes yhtäkkiä "ÄLÄ PONNISTA ÄLÄ PONNISTA!". Itseasiassa en ole edes ponnistanut, vauva on alkanut tulla ihan itsekseen. Napanuora on kaulan ympärillä, se kiepsautetaan pois. Sitten saan taas luvan ponnistaa. Satun vilkaisemaan jalkojen väliin ja järkytyn nähdessäni puolikkaan vauvan roikkuvan toosasta. Säikähdyksestä ponnistukseen tulee niin paljon voimaa, että vauva melkein lentää ulos. Kello on 7.35 ja raskausviikkoja 40+5. Jälkeiset syntyvät kuin itsestään.
"Onko se tyttö?" kysyn ensimmäisenä, vaikka tiedän jo vastauksen. On se. Vauva nostetaan rinnalleni, minä tein sen, tein sen! Siinä tuo pieni ihme nyt on, turvonneena ja pitkulapäisenä, kun on joutunut olemaan synnytyskanavassa niin pitkään. Voi miten rakastan häntä jo nyt!
Minua aletaan parsia kokoon, sillä välin vauva punnitaan ja mitataan sekä pestään. 3620g ja 48 m puhdasta onnea on syntynyt. Kun lopulta, n. tunnin kuluttua olen jälleen yhtenä kappaleena, saan vauvan ensi-imetykselle. Se on hienoa.
---
__________________________________________________________________________________
29.11.2013
Puuskupuh.
Olen koko raskauden ajan valmistautunut luomusynnytykseen, erityisesti henkisesti. Tarkoiutkseni on koettaa pysyä vahvana ja itsepintaisena sen suhteen, mitä haluan ja toivon itselleni, eikä käydä yhtä apaattiseksi ja passiiviseksi kuten Jumppiksen synnytyksessä. Tahdon synnyttää aktiivisesti ja mielellään ilman lääkkeellistä puuttumista.
Raskausviikkoja on 39+3 ja kello on 22 illalla. Äitini on lähettänyt minulle sähköpostiin vauvanpäästämisloitsun, jonka luen keskittyen ja paljon energiaa sanoihin ladaten. Kolmen tunnin kuluttua, klo 1 yöllä, herään kipeään supistukseen. En ole millänsäkään, onhan näitä tullut viimeisten viikkojen aikana useasti ja sitäpaitsi olen vakuuttunut, että vauva syntyy aikaisintaan viikolla 41+.
12 minuutin kuluttua tulee uusi supistus. Excuse me, jo toinen supistus! Tätä ei olekaan aiemmin sattunut. Laitan silmät kiinni ja jatkan uniani. Meneekö 7 minuuttia, kun tulee kolmas supistus. Tämäpä erikoista, joku voisi vaikka kuvitella, että synnytys on käynnistymässä, mutta en minä. Jumppiksenkin kohdalla tuli aluksi säännöllisiä supistuksia, jotka sitten loppuivat tylysti.
Vielä mitä, supistuksia tulee tasaiseen tahtiin 7-12 minuutin välein. Nousen lopulta ylös sängystä ja käyn vessassa. Kehtaisiko tässä kohta innostua? Ehkä ei kuitenkaan, loppuvat kuitenkin mokomat supistukset. Hiukoo vähän ja päätän mennä keittiöön haukkaamaan vähän ruisleipää, jos vaikka kuitenkin synnytys olisi käynnissä. Siinä tarvitaan energiaa.
Leipää mutustellessakin tulee supistuksia ja on hankalaa löytää hyvää asentoa tuolilla. Yöpalan jälkeen menen jälleen vessaan. Eipähän tarvitse peräruiskeita, mikäli laitokselle asti pääsisi. Naistenhuoneesta siirryn takaisin makuuhuoneeseen ja koetan pötkötellä ja saada unta. Tuskin tässä vielä okeasti ollaan synnyttämässä. Tökkään kuitenkin miestä kylkeen ja kerron, että supistelee, on supistellut jo yli tunnin säännöllisesti. Makoilusta ei tahdo tulla mitään, pitää mennä taas vessaan.
Seuraavan puolentoista tunnin ajan vaellan hotelli helpotuksen ja sängyn välillä jatkuvasti vastaanottaen supistuksia. Vedet menevät jollakin istunnolla.
Kello 3.45 yöllä olen jälleen istunnolla. Kun poistun wc:stä, supistusväli tihenee siinä samassa 2-3 minuuttiin. Hittolainen, pitääkö tässä tosiaan ajatella sairaalaan lähtöä? Sairaalakassikin on pakkaamatta! Herätän miehen ja sanon, että pitäis varmaan alkaa pakkaamaan. Soitan äidilleni, että supistaa 2-3 minuutin välein, saatetaan tarvita hoitoapua isommille. Äiti lupaa tulla mahdollisimman pian. Supistuksissa on todella ytyä, saan keinutella ja hengitellä ja keskittyä, mutta supistusten vlit ovat täysin kivuttomia ja pystyn toimimaan ihan normaalisti.
Puen itselleni vaatteet ja pakkailen sairaalakassia. Välillä käyn kontillani ottamassa vastaan supistuksia ja jatkan taas touhua. Voisi harjata tukan, ja laittaa kiinni, kunahn ensin käyn tässä kontillani puuskuttamassa supistuksen ajan.
Äiti ja isä saapuvat 4.30. Vaihdamme pari sanaa heidän kanssaan, minä välillä pöytään nojaillen ja itseäni heijaillen. "Me tullaan varmaan vielä takaisin, ei tää nyt vielä voi olla käynnissä" sanon ja äiti vain naurahtaa. Käyn sanomassa supistusten välissä heipat nukkuville lapsille. Tomeranssi on kärppänä pystyssä, Jumppis vain kääntää kylkeä eikä piittaa mistään pöhköistä synnyttämisistä.
Matka autolle ei ehkä koskaan ole ollut yhtä pitkä. Onneksi ulkona on mukavan vilvoittavat kymmenen astetta pakkasta, aaaah! Autoon en heti pääse, sillä tulee todella napakka supistus ja on jälleen keskityttävä hengittämiseen. Supistukset tulevat kolmen sarjoissa, joista 1 on erittäin voimakas ja kaksi on kevyempiä. Väli on edelleen n. 2 minuuttia.
Automatka sairaalaan kestää kymmenisen minuuttia, tai hieman alle. Onneksi ei tulee yhtään erittäin voimakasta supistusta. Tärinä tuntuu todella epämukavalta.
Saavumme synnyttäjien vastaanottoon, mutta ensin on käveltävä arviolta kilometrin mittainen käytävä vastaanoton ovelle. Matkan aikana tulee useampia supistuksia ja joudun joka kerta pysähtymään ja keskittymään.
Viiden aikaan pääsemme perille ja minut laitetaan vastaanotohuoneeseen käyrille. Voi hyvä tavaton että on vaikeaa vain maata paikallaan! Puristan miehen kättä supistuksen tullessa, hengitän ja hymisen. En pysty katsomaan mittareita, jotka näyttävät supistusten tehon, en halua tietää. Kätilö tekeesisätutkimuksen, viisi senttiä auki. Kätilö kysyy, että "sulla on täällä toiveena lääkkeetön synnytys, vieläkö olet sitä mieltä?" Juu, vielä.
Saan sairaalavaatteet, joiden vaihtamisessa menee ainakin 10 minuuttia, kun on pakko välillä olla kontillaan maassa vastaanottamassa supistuksia. Noin kello kuusi siirrymme saliin, jossa on amme ja suihku, joita voisin vapaasti käyttää. Hyppään ensimmäisenä roikkumaan puolapuihin. Pitkä venytys tuntuu siedettävältä. En kuitenkaan jaksa roikkua kovin kauaa, sillä jalat tutisevat. Huomaan vieressäni patjan, jonka kippaan sairaalavuoteen vierelle ja käyn polvilleni sen päälle. Nojaan ylävartalolla sairaalasänkyyn.
Tässä asennossa nökötän kai melko pitkään. Uusi kätilö tulee paikalle ja esittäytyy, tekee sisätutkimuksen. Totetaa, että vauhdilla etenee. Kiva juttu, voisi vaikka jo lopua minun puolesta, ajattelen. Kätilö poistuu. Tässä vaiheessa supistukset ovat jo todella ärhäköitä ja saan todella keskittää ajatukseni ja voimani niiden vastaanottamiseen. RAAAAH! Supistuksen tullessa puren lakanaa. Se ei auta kovin paljoa. Seuraavan supistuksen tullessa laulan pitkää a:ta. Se tehoaa hieman paremmin.
Tulee kuuluisa "kahdeksan sentin epätoivo", eikö tämä ikinä lopu? En taida sittenkään kestää tätä, en pysty tähän! Pyydän miestä soittamaan kätilön paikalle. Tunne menee kuitenkin nopeasti ohi, yhtä nopeasti kuin supistuskin. Keskityn vain hetkeen, en mieti seuraavaa supistusta, en sitä, kauanko vielä kestää. En mitään. Keskityn vain hetkeen. Olen vaipumassa synnytysregressioon.
Vaihdan asentoa. Käännyn selkä sairaalansänkyä vasten. Mies tulee istumaan sängynlaidalle taakseni, ja selkäni ale asretetaan myös tyynyjä tueksi. Roikun miehen käsissä supistuksen tullessa ja saatan kiroilla hieman. Pitkä perrrrrrrrrrrrrrrrrrrkele toimii ihan hyvin kivunlievityksenä. Suoistusvälit olen vain hiljaa, omassa maailmassani. Mies ja kätilö kyselevät, haluanko suihkuun tai ammeeseen, muttan jaksa enkä halua. Siinä on ihan hyvä olla, missä olen.
Jossain vaiheessa kätilö tekee sisätutkimuksen ja sanoo, että voin alkaa pnnistella, jos haluan. Viimeinenkin reuna kohdunsuusta häviää sitä myöten, sillä se on niin pehmeä. En halua. Haluan odottaa ponnistamisen tarvetta ja lisäksi minua pelottaa ponnistaa, muistoissa Jumppiksen synnytyksen tuskallinen ja pitkä ponnistusvaihe. Jatkan supistusten vastaanottamista miehen käsissä roikkuen ja kiroillen.
Kello lienee 7.05, kun tunnen, että joka kolmannella supistuksella on punnattava lujaa. Ponnistusvaihe on käynnistynyt. Kätilö ja mies kannustavat ponnistamaan jokaisella supistuksella, mutta en halua. Vain joka kolmas supistus on riittävän tehokas ja silloin minä ponnistan, ponnistan minkä jaksan.
"Pää syntyy ihan justiinsa, anna mennä" kannustavat mies ja kätilö. "Ihan oikeestikko vai sanotteko vain noin, jotta mä ponnistaisin?" kysyn epäluuloisena. Tukihenkilöni vakuuttavat, että se todella on syntymässä. Punnaan, ärisen ja kiroilen. Ja auuuuuh, nyt tapahtuu jotain. Virtsarakkoko sieltä muljahtaa ulos? "Jumalauta, MITÄ SIELTÄ OIKEIN TULEE?" rääkäisen raivokkaasti. Kätilö ja mies naurahtavat, että vauvahan se sieltä vain on tulossa. Ai jaa. Enpä tuota olisi arvannut.
Pää syntyy, kirvelee. Viimeinen ponnistus ja tadaa, 3570 grammaa ja 52 senttiä vauvaa on syntynyt maailmaan, kello 7.17 aamulla. Saan vauvan heti rinnalleni! "Kato, meille tuli sammakko" sanon ensimmäisenä. Seuraavaksi pyytelen anteeksi pienokaiselta, että joutui kuuntelemaan äidin kiroilemista. Uusi kätilö vakuuttaa, ettei vauva siitä varmaan välitä.
Seuraavaksi pitäisi ponnistaa jälkeiset. No en tasan ponnista enää yhtään! Mulle riitti. Kätilö sanoo, että jos en ponnista, he joutuvat painelemaan vatsaa ja vetämään napanuorasta. Tuumin, että ehkä ponnistaminen on sitten kuitenkin parempi vaihtoehto. Jälkeiset tulevatkin sitten kuin itsestään, pienellä työnnöllä. Napanuorassa on solmu! Kätilö tarkastaa vauriot, joita ei ole lainkaan!
Uskomatonta, tein sen! Olen niin ylpeä itsestäni, että meinaan pakahtua. Ja vauva on uskomaton, niin täydellinen pieni ruttunaama <3 Olen todella onnellinen.
---
Puuskupuhin synntyys kesti kaikkinensa 6h 17 minuuttia, josta ponnistusvaihe vain 12 minuuttia. Synnytys oli täydellinen ja aivan unohtumaton kokemus <3 Toipuminen oli nopeaa. Istuminen ei ollut missään vaiheessa kivuliasta eikä häntäluukaan ottanut osumaa tällä kertaa. Olin elämäni voimissa jo samana päivänä. Yksi parhaimmista kokemuksista ikinä <3 Ja kokemus, joka vakuutti minut siitä, että lääkkeetön, mahdollisimmaan luonnonmukainen synnytys on erittäin perusteltu, jos ei ole syytä olettaa, että edessä olisi komplikaatioita. Riskiraskaudet ovat asia erikseen, mutta lähtökohtaisesti synnytys ei ole patologinen tila, vaan se voi olla erittäin voimaannuttava ja positiivinen kokemus.
Olen erittäin iloinen jokaisesta kokemuksesta, mutta viimeinen synnytys on saanut minut jälleen uskomaan itseeni ja kykyihini. Se oli täydellinen, toipuminen oli täydellistä ja ennenkaikkea vauva on täydellinen <3 Tärkeä varhainen vuorovaikutuskin sujuu paljon mutkattomammin vauvan kanssa, kun ei ole ongelmia toipumisessa, kuten kipuja tai lääketokkuraa. Aktiivinen synnytys on jokaisen äidin oikeus.
VAihdan asentoa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti