Elämäni värit

Eräässä sisustuslehdessä oli kuvia mustavalkoisesta kodista (ja niitähän riittää), jossa kuvattiin kodin keittiötä. Se oli niin linjakas, moderni ja mustavalkoinen, että ainoa, mikä toi kuvaan väriä ja muotoa, oli pöydällä ollut kurkku. KURKKU.

Ei tosiaan meillä.

Muistisairaus ja melanooma

Ei ole helppoa olla muistisairas. Puhelinkeskustelu muistisairaan sukulaisen kanssa.

Sukulainen: "Terve, mitä kuuluu?"

Minä: "Kiitos oikein hyvää"

---Hiljaisuus---

Minä: "Jjjjoo, esikoinen aloitti eskarin"

Sukulainen: "Ai kun kivaa, jännittikö?"

M: "Tietysti vähän, mutta hyvin se lähti sujumaan, kun vain alkuun pääsi"

S: "Kiva juttu. Montako vuotta se, Tomeranssihan se oli, nyt on?"

M: "Kuusi vuotta"

S: "Voi että, kuusi vuotta! Ihan vastahan se oli vauva, kun kävitte meillä!"

M: "Niin, se oli vauva sillon kuusi vuotta sitten, mutta tuntuuhan se että se oli äsken"

S: "Ei kun sillon kun kävit viimeksi meillä, niin se oli vauva"

M: "Niin joo, se oli kyllä tuo Puuskupuh, meidän vauva"

S: "Jaa. Minkä ikäinen se on?"

M: "Se on 4 kuukautta"

S: "Jaa. Se on ihan pieni vielä. Joko se kävelee?"

M: "No ei se ihan vielä. Ei se vielä ryömikään."

S: Jaa, ei ryömikään vielä. Vieläkö sinä imetät?"

M: "Juu, imetän kyllä, kun vauva niin hyvin maidolla kasvaa"

---Hiljaisuus---

S: "Niin oliko se nyt Tomeranssi se vauva?"

M: "Ei, kun Puuskupuh. Tomeranssi on vanhin, kuusi vuotias ja sitten on Jumppatuu, joka on 4 vuotta."

S: "Voi että, joko Tomeranssi on koulussa?"

M: "Ei se vielä, se aloitti juuri eskarin."

S: "Jaa. Montako lasta sulla, Peukaloinen, oikein on yhteensä?"

M: "Kolme. Tomeranssi 6 vuotta, Jumppatuu 4 vuotta ja Puuskupuh 4 kk"

S: "Eli kaksi poikaa ja yksi tyttö?"

M: "Juuri niin."

S: "Siis kolme poikaa?"

M: "Ei kun, kaksi poikaa ja yksi tyttö, yhteensä kolme."

S: "Vieläkö sinä imetät vauvaa?"

M: "Juu, vielä imetän, kun vauva kasvaa niin hyvin ja maitoa riittää"

S: "Sinä olet kuule tosi onnellinen! Ja kiva kun sain sinut puhelimella kiinni. Sinun siskoa minä en saa puhelimella kiinni, kun minulla ei ole puhelinnumeroa. Lukee vain nimi ja sitten joku kahdeksan, mutta en minä sellaista muista. Millaisessa kodissa sinä Peukaloinen asut?"

M: "Ollaan juuri muutettu. Asutaan tämmöisessä sopivan kokoisessa asunnossa"

 S: "Saanko sinun osoitteen Tai ei, pyydä sinun isääsi, Pappaa Papparaista, antamaan sinun osoite. Se käy täällä monta kertaa viikossa, tai ainakin kerran viikossa"

M: "Juu, se on kivaa kun se käy tuomassa sulle ruokaa ja muutenki kylässä."

S: *nyyhkintää* "Niin on. Minäpä kerron sinulle, että se on todella mahtavaa että se käy täällä!"

M: "On se kyllä hienoa. Muista kertoa Papalle siitä, että olet kiitollinen."

S: "Mmm-m. Minkäs ikäinen se Pappa oikein on? Minulla on sen syntymäpäivä täällä ylhäällä."

M: *laskee* "Jaa-a, se taitaa täyttää nyt 57 vuotta"

S: "Mitä?! No on sekin kyllä sitten vanha mies!"

M: *naurahdan* "Juu, onhan se. Nyt kuule vauva itkee, mun on lopetettava."

S: "Voi että, mene ihmeessä! Muista antaa Pappa Papparaiselle se puhelinnumerosi!"

M: "?!?!?! Jjjjooo, muistan. Hei hei"

S: "Hei."

Että semmosta. Ei sairaus katso, kenelle se iskee ja millaisella voimalla. On ilo, kun on mahdollista oppia uutta ja muistaa oppimansa, kaikki eivät siihen pysty :(

Ja sitten takaisin minuun, maailman napaan. Bongasin eilen illalla ranteestani hailakan maitokahvin värisen läntin, alle puoli senttiä halkaisijaltaan. Sehän on tietysti melanooma, ajattelin. Ei esim. haalistumassa oleva mustelma. Näytin sitä miehelle naama vakavana ja mies pystyi hädin tuskin pitämään pokkansa. Hän kuulemma olisi enemmän huolissaan mun kramppailevasta mahastani ja pääkivuistani, kuin tuosta haaleasta pienestä laikusta, joka voi olla mitä tahansa maksaläiskästä mustelmaan. Nyt se näyttää olevan vielä haaleampi kuin eilen, mutta voi se silti olla melanooma, eikö?

Derp.

Mä sitten yöllä herätessäni ehdin jo käydä läpi skenaarion, miten lapseni menettävät äidin ja lopulta jäävät orvoiksi, kun mies kuolee kamalassa työtapaturmassa. Sitten joutuvat sijaiskotiin ja esikoinen masentuu ja päätyy pikkurikolliseksi, Jumppis hakee hyväksyntää yhdenillansuhteista ja Puuskupuh kärsii vaikeasta kiitymyssudehäiriöstä, kun on vauvana joutunut kokemaan äärimmäisen hylkäämiskokemuksen äitinsä kuoleman myötä. Ai minäkö huolehtija?

Päätin palata takaisin tähän hetkeen, kun skenaario kävi liian ahdistavaksi. Siinä vauva lussutti tissiä keskellä yötä ja näytti niin tyytyväiseltä. Rauhotuin ja päätin nauttia elämästä vielä pikkuisen enemmän, kuin mitä tähän asti <3

Ps. Kana ei liity.

Random

Mulla on tässä kahvia, joka maistuu pahalta. WHY? 

Siinä minä juotuani pahaa kahvia.

Huomaa, kenelle meidän perheen kuvataiteelliset lahjat on valuneet.

Otteita elämästä

 

Kuvia kotoa ja muualta.

Unia

Kehoni on ruma ja lihonnut. Jalkani ovat rupiset ja täynnä raskausarpia, myös sääret. Selkäni on täynnä suuria raskausarpia, jotka ovat kipeitä ja enemmän makuuhaavamaisia, kuin raskausarpimaisia.

Tulkinta: 

Raskausarvet voivat viitata siihen, että olen jättänyt omat tarpeeni taka-alalle ja toimin liiaksi muiden odotusten mukaan. Oma keho voi viitata käsitykseeni itsestä, oman arvon tunnosta ja itsetunnosta, itsekunnioituksesta, itseluottamuksesta.

Koska kehoni oli unessa epämiellyttävä, arpinen eikä tuntunut omalta, lienee kyseesä jokin itsetunnon sekä oman arvon tunnon puutostila. En mielestäni elä juuri nyt erityisen paljon muiden odotusten mukaisesti, vaan päinvastoin pyrin juuritekemään OMAT ratkaisuni. Kenties uni peilasi niitä tuntoja, joita viimeiseksi koin ennen nukkumaanmenoa? Katselin omaa vartaloa peilistä enkä ollut erityisen tyytyväinen näkemääni. Minun pitäisi opetella olemaan tyytyväisdempi omaan kehooni. Enimmäkseen olen tyytyväinen; iloitsen siitä, mitä se on saanut aikaan ja miten se yhäkin ruokkii vauvani. Olen iloinen sen elinvomaisuudesta <3 Mutten ole iloinen sen ulkomuodosta.

Seuraavassa unessa hoivaan vauvaa. Vauva on omani. Olen kai jossain tapahtumassa, koska ihmisiä on paljon, kenties jotain tuttujani, koska he tuntevat minut. Joku muu ottaa vauvani hoitaakseen, mutta mielestäni hän hoitaavauvaa väärin. Olen täysin pöyristynyt, kun kuulen, että muut antaisivat vauvan maistaa alkoholia sormenpäästä. Huudan vihaisesti ja vaadin vauvani takaisin. Muut pyörittelevät silmiään, että mikä tosikko minä oikein olen, kyllähän vauva nyt vähän voi valkoviiniä maistaa.

Vauva on puettu liian vähiin vaatteisiin, vaikka on kylmä. Lepertelen vauvalle ja koetan sulkea hänet omien vaatteideni sisään, ettei vauvan tule kylmä.

Saan myös toisen vauvan, jolla on tumma pitkä tukka ja joka on olemukseltaan todella terhakas, suorastaan hyperaktiivinen. Tuumin, että tämä on vissiin se Ilmari. Joku kysyy, minkä kokoinen se oli syntyessään enkä minä muista. En oikein tunne sitä omakseni samalla tavoin, kuin toista vauvaa, joka on selkeästi minun. Yritän kuitenkin parhaani mukaan hoitaa sitä. 

Jostain syystä Ilmarivauva joutuu jonkun muun huomaan johonkin purjelaivaan. Suuri mustekala upottaa laivan merellä. "Jaaha, Kraken" sanon. Suren hetken sitä, milta Ilmarista on mahtanut tuntua kun on joutunut hukkumaan, mutta toisaalta tuumin, että "ei se minun lempivauvani ollutkaan". Onneksi oma vauvani on minulla ja elossa.

Tulkinta:

Vauva unessa voi viitata ominaisuuksiin meissä itsessämme, kuten viattomuus, lämpö, uusi alku, avuttomuus, puhtaus, haavoittuvuus jne..

Tulkitsisin untani siten, että "oma vauva" kuvasti ominaisuuksia, joita minussa on, jotka ovat syvintä minua ja sitä, miten minun tulisi vaalia ja hoitaa niitä, eikä antaa niiden tulla vahingoitetuksi. Ilmarivauva taas kenties kuvastaisi sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät pohjaudu siihen, mitä minä olen, vaan siihen, mitä minun tulisi odotusten mukaan olla. Ne eivät tunnu omilta. Kun Ilmarivauva hukkuu purjelaivan mukana, en ole erityisen pahoillani, koska ne ominaisuuden eivät koskaan olleet minua.

Kaiken pohjalla tietysti itsensä hyväksyntä. Hyväksi itsesi sellaisena kuin olet ja vaali ominaisuuksiasi. Olet ainutlaatuinen ja hyvä sellaisena.

Ollako vai eikö olla, vihainen.

Teki mieleni avautua blogimaailmasta ja sen pinnallisuudesta, kunnes aloin miettiä, että ehkäpä ongelma ei olekaan pinnallisissa blogeissa, vaan minun asenteessani? Minunhan ei ole pakko lukea mitään, mikä aiheuttaa verenpaineen kohoamista, mutta pohdiskelin, että miksi verenpaineeni niin kohoaa pinnallisten aiheiden vuoksi? Olenko minä, glup, vihainen valittaja, kateellinen kaakattaja?

Minä en tahdo olla se henkilö, joka kerää ja levittää negatiivista energiaa ympärilleen. Mihin pohjautuu se, että ihmisten materialistisuus saa minut ärsyyntymään? Se, että hehkutetaan uutta Mul(kku)berryn laukkua ja esitellään hienoa iPhonen design-suojakoteloa tms. saa minut jotenkin ärsyyntymään. Kysymys on, miksi ärsyynnyn? Enkö voisi vain antaa olla? Sehän on harmitonta, eikö? Hehkuttaisin kai itsekin, jos minulla olisi varaa semmoisiin ylellisyyksiin, vai hehkuttaisinko?

Joka tapauksessa, ärsyytyminen sellaisesta aiheesta on täysin tyhjänpäiväistä. Kerään itseeni turhaan negatiivista energiaa ja vahingoitan sillä tavoin itseäni ja ympäristöäni. Arvostan kyllä, kun ihmiset keskittyvät elämässään ekologisiin, eettisiin ja kestäviin valintoihin. SILTI on turhanaikaista ärsyyntyä pintaliitoglamourista. Se ei ehkä aina ole eettistä eikä ekologista, muttei ole ärsyytyminenkään. Se kuluttaa meidän perheen positiivisen energian varoja enkä mä halua kuluttaa niitä sellaiseen. 

Elän juuri sellaista elämää kuin haluankin, joten kateuteenkaan minulla ei ole mitään syytä. En keksi, mistä syystä sitten toisinaan ärsyynnyn? 

Pintaliitoblogien elämä on minulle kovin kaukaista gaala-iltoineen, samppanjoineen, merkkituotteineen, laihoine käsivarsineen, design-sisustamisineen ja työurineen. Ehkä mun suppeaan maailmankuvaani ei mahdu käsitys siitä, että joku oikeasti eläisi siten. Rentoutuisi istumalla valkoisella (design-)sohvalla, Gantin tyynyjen keskellä skumppalasi yhdessä ja sisustuslehti toisessa kädessä, Shepherdin aamutossut jalassa.. Mä kun itse rötkötän miehen mummon kutomat villasukat jalassa, anopin ompeleman, nyt jo hieman nuhruisen (koska paljon käytetyn <3) fleeceviltin alla, Askon sohvan nurkassa lueskellen romaania, katsellen turhanaikaista teeveeviihdettä tai nukkuen. 

Kovin kaukana minun arjestani ovat myös kalliit laukut, joissa kulkevat iPhone, iPad, tärkeät työmateriaalit, Rubinsteinin huulipuna, Cliniquen puuteri ja auton- sekä kotiavaimet. Mun laukkuni on joko se pieni rispaantunut Lontoosta 11 v. sitten tuliaiseksi saatu hippilaukku tai kirpparilta ostamani Marimekon kassi. Sisältä löytyvät kotiavaimet, pyöränavaimet, halavin mahollinen lompsa, nenäliinoja, vaippa vauvalle, Lumenen kajal, OAJ:n kalenteri ja pari vuotta vanha Nokian perusmalli.

Kaukana minun arjestani on kiireinen työpäivä kauniine työvaatteineen, harkittuine asusteineen, take away- latteineen, lounastreffeineen fine dining- ravintolassa, kokouksineenja korkojen kopinoineen. Minun arkipäivään kuuluu mm. lasten ruokkiminen, kantoliinailu, puklurätit, hätäinen lounas kotikeittiössä ennen lasten hakemista, kahvikupponen vauvan päikkyjen aikaan (jos en nuku itsekin) ja Conversejen läpsytys kadulla, kun käyn lasten kanssa lähikaupassa ostamassa välipalaa päiväkoti- ja eskaripäivän päätteeksi. 

No, vaikka maailmani ei pintaliitobloggareiden maailmaa kohtaakaan, en usko, että sekään on syy ärsytykseeni. Mikä siis? Ajatuksia anyone? Tämä asia jää toistaiseksi vaille vastausta.

Lisäys. 

Tarkoitukseni ei ole hakea vastakkainasettelua akselilla hyvä elämäntapa - huono elämäntapa. Tyylien vertailulla ei ole mitään tekemistä hyvän ja huonon kanssa, ainoastaan sen kanssa, että ne ovat erilaisia. En väitä kumpaakaan tapaa elää toistaan huonommaksi tai paremmaksi. Minä pidä omasta tyylistäni, mutta en ajattele, että omani olisi ainoa oikea ja hyvä tapa elää. Eivätkä nämä myöskään täysin sulje toisiaan pois; iPhone sopisi varmaan myös minun elämääni, samoin kuin korkkarit joskus.

Ajatukseni oli yrittää etsiä syytä sille, mikä ärsyttää. En kuitenkaan usko, että pelkästään elämäntapojen erilaisuuskaan olisi syy ärsyyntymiselleni, vaikka sitäkin vahtoehtoa tuossa pohdin.

Jokatapauksessa mä päätin olla enää ärsyyntymättä. Ihan turhaa semmoinen. Mä voin itse valita suhtautumistapani enkä mä halua suhtautua vihamielisesti tällaisiin juttuihin. Parempi käyttää voimansa johonkin merkityksellisempään.

Minähän se vain osa 2.

Mietin, että mä en oikestaan osaa edelleenkään sanoa, millainen mä olen. Luettelin kyllä pitkän listan asioita, mistä tykkään, mutta millainen mä OLEN? Minun on vaikea vastata siihen, koska olen pitkään ollut ja elänyt jotain ihan muun ihmisen elämää, kuin omaani. Mä en ole tiennyt, kuka mä olen ja mitä mä haluan, mitkä ovat minun tarpeeni ja niin edelleen, mutta olen tässä reilun puolentoista vuoden aikana alkanut pikkuhiljaa rakentaa minuuttani uudelleen.

Selvästi on vielä tehtävää, sillä edelleenkin mä ennemmin kuvailen asioita, joista pidän ja joista en pidä, sen sijaan että kuvailisin minua itseäni, olemustani. Tietysti tykkäämiseni ja epätykkäämisenikin kertovat minusta jotain ja sentään osaa jo määritellä asioita, joista minä pidän, enkä vain kuvittele pitäväni, koska niistä kuuluu pitää.

Mutta vielä on matkaa siihen, että mä todella pystyn sanomaan, kuka mä olen. Mä olen muutakin kuin nimeni ja roolini esim. äitinä tai vaimona. Toki minuus koostuu monista osasista eikä rooleja voida kokonaan irrottaa siitä, kuka minä olen. Mä en kuitenkaan ole pelkästään roolini.

Oivalsin tässä juuri kirjoittaessani, että oikeastaan mä koetan eniten tavoitella sitä, että mä voisin vastata kysymykseen "kuka minä olen" että "minä olen hyvä". Liian pitkään olen ajatellut, että "minä olen huono", mutta en haluaisi ajatella niin. Miksi olisin sen huonompi kuin kukaan muukaan? Miksen voisi arvostaa itseäni ja odottaa sitä myös muilta?

Nyt kun vielä osaisin lopettaa tämän postauksen älykkään nokkelasti, mutta ei. Huonohan sitä on.

Muotia ja kauneutta.

Ei tässä blogissa.

Minähän se vain!

Meinasin pohdiskella tähän jotain ihmisenä kehittymisesta ja ihmisenä olemisesta, mutta mä olen jauhanut siitä edellisessä blogissani (eli päiväkirjassa eräällä palstalla) jo tarpeeksi ja muutenkin. Äh, antaa olla. Mä olen kuka olen, ei mun tarvitse perustella ei selitellä. Oikeastaan on aika kiva huomata, että mä alan pikkuhiljaa päästä yli selittelystä. Ehkä mä tosiaan olen kehittynyt pikkiriikkisen?

Hei, mä olen Peukaloinen, eli Petteriina Pan. Tykkään lapsista, varsinkin omistani (<3), tykkään hassuista jutuista ja nauramisesta. Tykkään höpsötellä ja laulaa omia tyhmiä lauluja. Tykkään soittaa pianoa. Tykkään mielummin istua lasteni kanssa katsomassa My Little Ponya läppäriltä kuin siivoamassa, vaikka tykkäänkin, että on siistiä. Tykkään kauniista asioista ja tykkään sisustamisesta, mutten halua sisustaa liian kaavamaisesti. Kaunistan kodin asioilla, joista tykkään. Tykkään joistakin design-esineistä. Tykkään myöskin Converseista, koska ne ovat Convereset eivätkä random- tossut. Tykkään kun ollaan pukeuduttu leikkisästi. Kuuntelen metallia, mutten ole hevari (paitsi jos hevarilla tarkoitetaan henkilöä, joka kuuntelee metallimusiikkia,eikä muuta). Joskus erehdyn kuuntelemaan muutakin musiikkia. Olen uskossa, jossakin, mutten kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan, järjestöön, liikkeeseen jne.. Tykkään keskusteluista, tykkään opetella uusia asioita ja sivistää itseäni. Tykkään pohdiskella ja ajatella. Opiskelen parasta alaa ikinä! Tykkään kodistani. Tykkään kirppareista. Tykkään, kun asioita katsotaan avoimesti ja positiivisesti. Uskon, että asiat järjestyvät aina ja että asiat menevät niinkuin niiden kuuluukin mennä <3

En tykkää kaavamaisuudesta ja siitä, että pitää tehdä jotain, mistä ei tykkää. En tykkää siitä, että sanotaan "joo, mutta....". En halua itsekään sanoa niin. Haluan oikeasti kuunnella ja pohtia, mitä toinen sanoo ja miksi. Sanon silti joskus niin. Se on ärsyttävää. En tykkää pessimismistä enkä inhorealismista.

Ja niin edelleen.

En selittele. Tämmöinen mä olen. Ihan ookoo tyyppi niiden mielestä, joiden mielestä olen ookoo tyyppi.

Historiaa.

Löysin tässä muuton yhteydessä vanhan päiväkirjan. Lueskelin sitä mielenkiinnolla ja huomsin, etten ole kyllä muuttunut juuri yhtään noiden kirjoitusten ajoista, vuodesta hmmm, 2004. Kamalaa. Luulisi, että vajaassa kymmenessä vuodessa ehtisi vähän kehittyä ihmisenä, mutta pyh, mä olen kiertänyt kehää. Se johtunee masennuksesta, joka on ottanut aina uudelleen vallan ja selvitäkseni masennuksen kurimuksesta, mun on täytynyt ikäänkuin "löytää" tietyt asiat itsestäni sekä elämästä (yhä uudelleen).

Sikäli noloa, että mä joka kerta luulen tehneeni suurenkin havainnon elämstä, mutta huomaan nyt, että olen pyöritellyt samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Toisaalta, ehkä ihan hyvä aina aika ajoin muistuttaa itseään niistä oleellisista asioista mikä elämässä on tärkeää.

Olin kirjoitellut nähtävästi jossain angst-puuskassa englanniksi jotain runoa(?). 

I´m tighten up, I can´t scream

Everything is floating, is this a dream?

I try to yell; can anyone hear?

The only answer is endless fear.

Silence holds me very tight,

I realize is no use to fight.

A shadow crossing through the room,

I look around; is this my doom?

I try to yell; can anyone hear?

And still there is nothing but fear.

Haevy footseps in the hall,

shapeless paintings on the wall.

I see a flash of hard cold steel

and soon there´ll be nothing to fear.....

Huh, kuvastaa hyvin jotenkin sitä pelkoa, inhoa, kauhua, ahdistusta, synkkyyttä, masennusta, mitä huonoimpina kausina tuntee. Masennus on kyllä aikamoinen peikko.

Onneksi tällä haavaa se ei ole minun kiusanani. Minä iloitsen parhaillaan elämästä. Vauva nukkuu päiväunia, isommat muruset on päikyssä (puolenpäivän jälkeen haen heidät kotiin <3) ja kaiken kruunaa suklaa!

Hengähdystauko.

Otsikon mukaisesti hengähdystauko muuttopuuhien keskellä. Suurin osa tavaroista on jo paikoillaan, muutama roju hakee vielä paikkaansa. Koti on I-H-A-N-A! <3 Muutamä päivä oli melkoista haipakkaa, mutta nyt on päässyt jo vähän asettumaan ja rauhoittumaan. 

Tomeranssilla alkaa huomenna eskari. Tuntuu niin käsittämättömältä, että mä olen eskari-ikäisen lapsen äiti. Siis juuri hetki sittenhän Tomeranssi syntyi! Pieni pallero, joka teki meistä äidin ja isän ja joka on kasvattanut meitä vanhempia yhtä paljon kuin me vanhemmat häntä. Ei ole esikoisen osa aina helppo. Me ollaan miehen kanssa kumpikin esikoisia ja sen huomaa ja mä monessakin suhteessa ymmärrän Tomeranssin fiiliksiä. Voi pientä riepua <3 On siinä vain kertakaikkisen ihana lapsi!

Ja tänään nuorin perheenjäsenemme vietti 4kk päiväänsä! Juhlistimme sitä jäätelöllä ja Dominoilla. Kaikki muut, paitsi sankari itse. Reilua. Onneksi Puuskupuh ei välitä, kunhan saa olla sylissä ja pussailla äidin kanssa niin kaikki on hyvin <3 Ihana pieni possu! <3

Pitänee sanoa vielä sananen Jumppatuusta, kun tässä nyt on tällainen lastenylistyslaulu menossa. Kaikesta kiltteydestä ja söpöydestä huolimatta hänellä on vahva ja luja oma tahto, mistä mä olen tyytyväinen. Pienempi riski sairastua kiltin tytön syndroomaan, mutta toki joskus vähempikin draama riittäisi. Tänään hän EI halunnut suihkuun illalla ja olen melko varma, että sen kuulivat kaikki naapurit myös viereisissä rapuissa. Miellyttävän ensivaikutelman annamme, otaksun. Mutta sama se, kun Jumppis on niin ihana jopa raivotesaan. Semmoinen lutunen mussuliini <3<3<3 Ei Mussolini.

Menipä siirappiseksi. Nyt äkkiä jotain lällysiirappia tasapainottavaa, vaikkapa kirosana. Kävisikö perkele? Se toimii aina! Perkele. <3

Leppoisaa sunnuntaita kaikille!

Iltasatu

Kun satukirjat oli pakattu, piti keksiä tarinaa omasta päästä. Tällainen tarina syntyi eräänä iltana.

Olipa kerran oravaperhe, jossa oli Äitiorava ja Isäorava sekä kolme oravanpoikasta: vanhin, keskimmäinen ja pikkuinen. He asuivat korkean puun oksistossa pienessä pesässä ja heillä oli siellä oikein hyvä olla. Vanhin oravanpoikanen oli varsin utelias ja toimelias poikanen, joka keksi mitä ihmeellisimpiä asioita, mutta toisinaan uteliaisuus koitui hänen kohtalokseen. Eräänäkin aamuna hän lähti hyppelemään pitkin oksistoa, vaikka Äiti ja Isä olivat varoitelleet ja kuinka ollakaan, juuttui käpälästään kiinni oksanhaaraaan. Huudettuaan aikansa apua, Äiti pelasti hänet pälkähästä.

Keskimmäinen oravanpoikanen oli rauhallinen haaveilija. Usein hän kiipesi puun latvaan, korkeimmalle kohdalle, katseli taivaanrantaa ja haaveili. Hänen lempitouhunsa oli järjestellä siemeniä riviin, jonoon, pinoon ja taas riviin. Niin hän teki, ja haaveili haaveilemasta päästyään. Toisinaan Vanhin kävi ehdottamassa hippaleikkiä oksistossa, mutta Keskimmäinen ei halunnut. Hän tahtoi järjestellä siemeniään riviin, jonoon, pinoon ja taas riviin.

Pikkuinen oravanpoikanen oli kaikkien suosikki. Hänellä oli paksu ja tuuhea häntä ja suu hymyssä. Kukapa häntä ei olisi halunnut paijata. Niin eli Oravaperhe tyytyväisenä pesässään korkealla puussa, kunnes eräänä päivänä sattui paikalle muuan Harakka Hakkanokka. Hän lehahti keskelle oksistoa ja katseli Oravaperheen arkisia puuhia tovin, kunnes alkoi raakkua. "Kraa, miten soma Oravaperhe ja miten hieno koti. Kraa kraa, teenpä siitä vielä hienomman, kraa kraa!". Niin sanoi Hakkanokka ja alkoi nokallaan nokkia oravaperheen pesää säpäleiksi. Äitiorava komensi lapsensa häntäsä suojiin ja pui pientä nyrkkiään. "Häivy senkin ilkimys, jätä kotimme rauhaan!", mutta Hakkanokka ei piitannut Äitioravan puheista. Isäorava saapui paikalle siementenkeruureissulta ja pahastui kertakaikkiaan, mutta liian myöhään. Hakkanokka oli saanut pesän tuusannuuskaksi ja ilkeästi käkättäen lennähti pois Isäoravan ulottuvilta.

Siinä seisoi Oravaperhe oksallaan ja katseli pieninä palasina olevaa pesäänsä. "Meidän pitää löytää uusi koti" sanoi Isä. Silloin Vanhin oravanpoikanen muisti jotain. "Vanhan lammen luona on vesiputous, jonka taakse pystyy kätkeytymään!" Äitiorava nyökkäsi. "Se voisi olla oivallinen koti meille pienille oraville". Isäorava otti johdon ja lähti johtamaan perhettään kohti Vanhaa Lampea turvallisinta tietä, minkä hän tunsi. Vanhin oravanpoikanen hyppäsi Isäoravan selkään ja Keskimmäinen ja Pikkuinen kapusivat Äitioravan selkään ja niin lähdettin matkaan kohti Vanhaa Lampea.

Kun perhe pääsi Vanhan Lammen rantaan, he istuutuivan toviksi alas nauttimaan siemenateriaa ja raikasta vettä. Samassa lammen pinta alkoi väreillä ja kohta pinnalle ilmestyi Kala. "Pulpulpul, kas Oravaperhe, mikä tuo teidät Vanhalle Lammelle saakka?" uteli Kala. Äitiorava kertoi, mitä oli tapahtunut. Hän kertoi Hakkanokasta ja kodista, joka meni tuhannen säpäleiksi. Kala näytti tuimalta ja puhisi "pulpul, se heittiö Hakkanokka! Hän on tehnyt kyllä viimeisen temppunsa tässä metsässä! Mitä te nyt aiotte?". Vanhin oravanpoikanen kertoi löytäneensä seikkailuillaan vesiputouksen takaa kätkeytymispaikan. Kala tuumi sen olevan varsin oivallinen paikka oravaperheelle.

Levättyään tovin oravaperhe päätti lähteä kapuamaan kalliota ylöspäin ja etsimään sisäänkäynnin vesiputouksen taa. Tällä kertaa Vanhin oravanpoikanen otti johdon ja alkoi kavuta ylöspäin. Eipä aikaakaan, kun hän pysähtyi ja osoitti, että kapeaa kielekettä myöten pääsisi kulman taakse, josta avautuisi kätkön suuaukko. Äitiorava meni ensiksi ja havaitsi reitin turvalliseksi. Muut tulivat perässä. Vesiputouksen kohina oli miellyttävä. Perhe kulki hiukan matkaa eteenpäin, kunnes huomasivat, että luola jatkui vielä syvemmälle kallion sisään. Perempää löytyi ihastuttava kolo, kuin tehty pienelle oravaperheelle! He päättivät käydä asumaan koloon siltä seisomalta. Äitiorava ja Isäorava sanoivat lähtevänsä hakemaan pehmikkeitä ja ruokaa ja vannottivat lapsia pysymään syvällä luolassa. "On vaarallista lähteä yksin pois luolasta!". Ja niin poikaset jäivät uuteen pesään odottamaan, kun Äiti ja Isä lähtivät ulos.

Vanhin oravanpoikanen oli kuitenkin valtavan utelias ja halusi mennä katsomaan vesiputousta. "Mutta emme me saa lähteä pois, niin sanoi Äiti" Keksimmäinen poikanen huomautti. Vanhin ei kuitenkaan malttanut pysyä pois seikkailuista ja lähti tutkimaan vesiputousta lähemmin. Keskimmäinen jäi päätään pudistellen luolaan Pikkuisen kanssa.

Vanhin seisoi putouksen takana ja katseli haltioituneena auringonvalossa kimaltelevaa vettä. Putous näytti valoverholta kohistessaan alas lampeen. Vanhin tunsi suurta halua kokeilla, miltä vesi tuntuisi tassussa ja päätti ihan vain varovaisesti kurottautua kokeilemaan valoisaa putousta. Mutta VOIH! Putouksen voima oli valtava ja kiskaisi Vanhimman poikasen mukanaan suih vaan! Vanhin molskahti veteen, aivan uppeluksiin. Hän meni pyörälle päästään eikä tiennyt, missä on pinta ja missä on pohja. Hän luuli jo loppunsa tulleen, mutta onneksi Vanhan Lammen Kala sattui juuri paikalle ja työnsi poikasen pinnalle sekä rantaan. "Pulpulipul, miten sinä veteen jouduit?" Kala kysyi huolestuneena litimärältä ja säikähtäneeltä poikaselta. "Minä kurkotin ja putosin" Vanhin oravanpoikanen sanoi. Samassa saapuivat paikalle myös Äiti ja Isäorava ja ihmettelivät, miksi Vanhin poikanen oli lammen rannassa aivan märkänä. Poikanen painoi päänsä alas ja sanoi hiljaa "minä halusin ihan vain vähän kokeilla, miltä vesi tuntuu, mutta sitten putous imaisi minut mukaansa ja tipuin veteen" hän piipitti. Äitiorava katsoi häntä ensin tuimasti, mutta sitten hän heltyi ja sulki lapsensa syleilyyn. "Onneksi olet kunnossa! Tämä on kuitenkin sinulle opiksi. On parasta totella vanhempia" Äiti sanoi ja sekä hän että Isäorava halasivat poikaansa lujasti.

Oravat kiipsivät kotiinsa, missä Keskimmäinen ja Pikkuinen odottivat heitä. Oravavanhemmat asettelivat sammaleita luolan pohjalle pehmikkeiksi, lehtiä seinille koristeiksi ja toivat siemeniä syötäväksi. Vanhin oravanpoikanen kävi seikkailusta uupuneena nukkumaan, Pikkuinen käpertyi Äitioravan syliin hymyillen ja Keksimmäinen oravanpoikanen alkoi onnellisena järjestellä siemeniä riviin, jonoon, pinoon ja taas riviin. Isäorava tuumi, että Hakkanokan julmuudesta oli jotain hyötyäkin: he saivat uuden ja entistä ehomman Kodin itselleen!

(Epilogi) Entä miten kävi ilkeälle Harakka Hakkanokalle? Lammen Kala levitti sanaa siitä, mitä Hakkanokka oli tehnyt oravaperheelle. Metsänväki piti neuvonpitoa ja päättivät perustaa metsän käräjät. Hakkanokka oli tehnyt paljon ilkeyksiä ja nyt he päättivät saattaa Hakkanokan oikeuden eteen. Puheenjohtajana toimi itse Herra Otso Mesikämmen, vanhin ja viisain eläimistä ja myös eläimistä ainoa, jolla oli yhteys Metsän kuninkaaseen, Tapiooon, joka luonnollisesti oli ylin tuomari. Todistajina toimivat Jänis, jonka porakkanat Hakkanokka oli nokkinut syömäkelvottomiksi, Hiiri, jonka ruokavaraston Hakkanokka oli syönyt sekä Kettu Repolainen, jonka komeudesta tunnetun pehmeän ja silkinsileän turkin Hakkanokka oli nokallaan takuttanut ja turmellut rumaksi. Muu metsänväki toimi valamiehistönä.

"Hakkanokka, mitä vastaat näihin syytöksiin?" kysyi Mesikämmen. Hakkanokka oli hiljaa. "Syyllinen!" huusivat metsäneläimet kuorossa. "Minkä rangaistuksen langettaisimme kelvottomalle Harakka Hakkanokalle, joka on turmellut metsänväen elämää jo pitkään?" mörisi Mesikämmen. "Karkotus, karkotus!" huusivat metsäneläimet kuorossa. Mesikämmen kääntyi Tapion puoleen. Metsän kuningas lausui "jokainen metsän elollinen olento on minun lapseni, myös Harakka Hakkanokka, ja minä olen lapsilleni armollinen. En kuitenkaan voi sallia, että metsänväki kohtelee toisiaan huonosti, kuten Hakkanokka on kohdellut, mutta tahdon antaa hänelle mahdollisuuden parantaa tapansa" julisti Tapio.

Niin päätettiin, että Hakkanokan on muututtava kiltiksi ja avuliaaksi. Hänelle annettiin uusi nimi, Harakka Mustasiipi, jonka tehtävä oli suojella siivillään pieniä metsäneläiminä sateelta ja käyttäytyä muutenkin kunnon eläimen tavoin, muuten hänet karkoitettaisiin ikiajoiksi Metsästä. Hänen tuli myös korjata tekemänsä vääryydet. Hän keräsi Hiirelle uuden siemenvaraston, hän poimi Jänikselle uudet komeat porkkanat ja nokallaan hän suki ja huolsi Repolaisen turkin jälleen komeaksi, pehmeäksi ja silkinsileäksi. Oravaperhettä hänen tuli aina ja joka kerta auttaa kaikin mahdollisin tavoin.

Näin päättyy satu Oravaperheestä, joka sai uuden kodin.

Muuttokiireitä.

Yritin eilen aamulla kirjoittaa unipostausta, mutta ei vaan ehtinyt. Enkä ole sen jälkeenkään ehtinyt paneutua bloggaamiseen, muutto kertakaikkiaan vie aikaa, vaikka tuntuu, etten edes ole tehnyt vielä mitään. Mikähän ihmeen vimma meillä on muuttaa aina silloin, kun meillä on talossa vauva? Tomeranssin ollessa puolivuotias, muutimme. Jumppatuun ollessa 8-9kk muutimme. Nyt Puuskupuh on vajaa 4kk ja me muutetaan. Ikäänkuin en olis jo kahdella aiemmalla kerralla oppinut, että muutto vauvaikäisen kanssa on perseestä omalla viehättävällä tavallaan haastavaa. Vauva luonnollisesti kaipaa syliä tai tissiä juuri silloin, kun sun pitäis pakata, eli koko ajan. Derp. Puuskupuhilla on kaikenhuipuksi ollut viimeiset pari päivää "en nuku päiväunia"- päiviä, mikä tuo oman kivan lisän tähän pakkaamisrumbaan. Derpity derp.

Mies ei jouda pakkaamaan, ei purkamaan, sillä hänellä on maalauspuuhia uudella asunnolla. Hyvä säkä kuitenkin, että miehellä sattuu olemaan lomaa muutama viikko. Mä olen jotensakin kateellinen miehelle siitä, että hän saa tehdä kaikki kivat jutut. Ja miksen mä sitten maalaisi ja mies pakkaisi? Yksi sana: Puuskupuh (se muru <3). Jos mä ehtisinkin sutia muutaman vedon telalla, niin sen jälkeen tämä varmaan jo kaipaisi minua. Järjestelykysymyksiähän nämä vain ovat, mutta me on katsottu, että helpompaa miehelle, että mies hoitaa ne maalausjutut ja mä pakkaamisen. Ehtii se mies sitten mukaan pakkauspuuhiin, kun maalausoperaatio on ohitse. Roinaa riittää.

Mistä pääsenkin aasinsillan kautta siihen, että mä huomaan ahdistuvani tästä valtavasta tavarapaljoudesta. Päätin (tietysti keskusteltuani miehen kanssa), että kierrätykseen tai kaatikselle menevät kaikki sellaiset romppeet, joita ei olla käytetty kertaakaan tässä kodissa asuessa (eli 3,5 vuoden aikana). Poikkeuksena tietysti jotkin tunnearvoa sisältävät esineet, mutta kaikki vaatteet, verhot, yksittäiset lautaset/kupit/lasit jne. saavat lähteä eteenpäin. Ihanasti puhdistaa myös mieltä, kun pääsee eroon turhasta roinasta. 

Pääasiassa mä olen kuitenkin positiivisin mielin! Asiat järjestyvät aina, siksipä en jaksa oikein stressaamalla stressata tästä muutosta. Pitää koettaa valaa mieheenkin uskoa ja positiivista henkeä, että ei oo mittää hättää, asiat hoituu kyllä.

Ihanaista tiistai-iltaa <3

Arrrr says pirate!

Tänään vietettiin veljeni 18-vuotissynttäreitä. Juhlat olivat täysi yllätys veljelle enkä mä blogissakaan voinut hehkuttaa, jos veli olisi sattunut lukemaan. Eniveis, järkkäsimme yllätysbileet teemalla "Pirates of the Caribbean" ja hitto miten huiput juhlat saatiin pystyyn! Muut jäivät vielä jatkamaan juhlintaa, kun me lapselliset painuttiin kotiin.

Veljen tyttöystäväkin oli mukana juonessa, tsihihi. Pahaa aavistamaton veli oli tulossa tyttiksensä kanssa syömään kotiin, kun joutui järkyttymään eteisessä minun, äitini ja siskoni vastaanottolaulusta, jonka lainasimme elokuvasta Keisarin uudet kuviot. Sisko miehineen oli tullut toiselta puolen suomea veljeltä salaa, joten hämmästys oli melkoinen. Kun saatiin laulettua raakuttua onnittelulaulu, astuivat muut vieraat esiin piiloistaan ja sitten laulettin yhteistuumin "nyt musta lippu liehumaan".

Kaikki olivat ihanasti panostaneet asuihin. Sankari puettiin tietysti itse kapteeni Jack Sparrowksi. Mä olin valinnut Calypson roolin, mies oli kapteeni Mustaparta, isäni oli Teaque, Jack Sparrown isä ja muut vieraat olivat random merirosvoja, mutta yhtä kaikki, asut olivat ihan huippuja! Ja tietysti koristeluun oli panostettu ja taustamusiikkina, yllätys yllätys, Pirates of the caribbean soundtrack.

Veliparka sai etsiä aarretta joutuen visaisten pulmien eteen, mutta lopulta pääsi aarteen, eli rommipullon luokse. Siskoni oli väsännyt ihan loistavan etiketin rommipulloon! 

Syötiin hyvin ja laulettiin merirosvolauluja veljen kummisedän säestämänä.

Eikä rommikaan ollut kadonnut!

Oli niin huippumeininki, että alettiin jo suunnitella seuraavia teemabileitä :D

Good morning or what!

Heräsin aamulla hillittömään hedariin. Voisko päivä enää ihanammin alkaa? Hyvä ettei oksu lentänyt. Koetin miettiä, miten mä voisin omalla asenteellani saada hillittyä särkyä, you know, positive thinking gives you strength, ja sen avulla pääsee vaikka läpi harmaan kiven! Lopulta mä kuitenkin päädyin ottamaan pari Ibumaxia ja menemään takaisin nukkumaan Puuskupuhin viereen, kun tälläoli ensimmäisten päiväunien aika.

Herätessäni uudelleen päänsärky oli hieman laantunut ja pystyin jopa syömään jotain. Tajusin tässä kuitenkin sen, että sen sijaan, että olisin jäänyt voivottelemaan kamalaa kurjuuttani, mä koetin miettiä, mitä se päänsärky mulle viestitti. Paitsi että se viestitti hartioiden ja niskan olevan totaalisen jumissa, joita hoidinkin kuumalla jyväpussilla (ah <3), se myös viestitti, että ota iisisti, relaa, lepää vähän. Ja niinhän mä sitten olen tehnyt. Muutto aiheuttaa kaikesta ihanuudesta huolimatta stressiä ja mun keho antaa heti hälytysmerkkejä, jos alkaa mennä "liian lujaa".

Koska mä koetin kääntää asian positiiviseksi, mä myös olen hyötynyt särystä. Ei sillä, että kipu olisi hävinnyt pelkkien vaaleanpunaisten ajatusten avulla, mutta mä huomaan, että kaikella on tarkoituksensa, myös näillä epämukavilla asioilla. Tänään olen sitten levännyt oikein urakalla.

Piipahdimme eilen neuvolassa Puuskupuhin asioilla. Pikkuvauvammejättiläisemme oli nyt, reilun 3,5kk iässä 7730g ja 65,7cm. Tomeranssi oli 4kk 7300g ja 64 cm ja Jumppatuu 4kk iässä 6270g ja 62,3 cm. Pienoinen ero isosisaruksiin siis. Minä olen ollut 4kk iässä 6170g ja 60,5 cm. Puuskupuh siirtyikin +1 käyrille, ensimmäinen meidän pienokaisistamme, joka on näin iso. Katsotaan, missä vaiheessa kasvu alkaa tasaantumaan, sillä en usko, että meidän geeneillä tässä mitään erityisen suurta kossia kasvatetaan kuitenkaan. Ihana muru <3

Joko mainitsin miten ihanat lapset mulla on? Kun näkivät, että mä olen oikeasti kipeä, niin olivat aivan rauhassa ja kiltisti, jotta mä sain nukkua vailla huolia. Piirtelivät ja leikkivät hiljaisia leikkejä <3 Miten mä olenkin saanut näin ihanat lapset?!

Home owners

Nyt me sitten keskiluokkaistuimme ja aikuistuimme, ainakin mukamas. Eilen tehtiin kauppakirja ja osakkeet siirrettiin meidän omistukseen. Meillä on nyt OMA KOTI <3 Hymyilyttää.

Heti eilen illalla kävimme repimässä tapetteja, jotka aiomme vaihtaa ja muuta. Hetkellisesti kävi ajatus, kun kokeilin irroittaa tapettia, että "saankohan tehdä näin?" kunnes muistin, että hei, tämä on MUN asunto, saan tehdä tapeteilla ihan mitä haluan!

Tänäänkin mennään uudelle kodille. Ensinnäkin, se on lähempänä neuvolaa, jossa meillä on tänään käynti vauvan kanssa ja toiseksi, voisin samalla hieman siivoilla kaappeja sun muuta, jotta voimme alkaa pikkuhiljaa siirrellä tavaroita vanhasta asunnosta uuteen kotiin. 

Jännittävää.

Iloista torstaita. Muistakaa hymyillä :)