Kohti kipukynnystä, ja sen yli.

Tässä päivänä eräänä päätin, että haluan varmistua siitä, jotta kipeä pikkuvarpaani pysyy kipeänä. Löin sen imuriin. Pipi varmistettu onnistuneesti!

Myös isäntä päätti kokeilla varpaiden telomista, mutta hän ei ole sellainen nössö niinkuin minä, vaan aloitti heti kerralla reteesti kokeilemalla liikuttaa sohvaa. Sohva 1- mies 0. Miestä ei naurattanut yhtään niin paljon kuin minua kyseinen tilanne. Hänellä oli vauva sylissään lyödessään varpaansa ja hän kiireesti laski vauvan sohvalle, jotta pystyi vapaasti hyppimään, kiroamaan ja puimaan nyrkkiä. Minä empaattisena ihmisenä nauroin vieressä makoisasti. Minusta se oli vain niin hulvatonta, että mä olin juuri edellisenä päivänä murtanut varpaani ja nyt isäntäkin halusi kokeilla samaa. Mies ei nähnyt huumoria tilanteessa.

Tosin, miehen varvas ei jäänyt kipeäksi niinkuin mun. Enkä mä pomppinut enkä puinut nyrkkiä lyödessäni oman varpaani, en edes sillä toisella kerralla, jolloin mä tyydyin nauramaan omaa kömpelyyttäni. Ehkäpä lapseni ovat sitten perineet teatraalisuutensa mieheltä. Tomeranssin dramaattiset "mä en IKINÄ saa..." huudot, kun kieltäydytään yhdesti ostamasta pitsaa, jota on syöty liian monesti kuluneen kuukauden aikana. Tai Jumppatuun "HYTTYNEN! BOUAAAAAAAAAH!" niin että naapurit tulevat ikkunoihin katsomaan, missä palaa, kun luulevat huutoa yleiseksi varoitusmerkiksi.

Itsehän en KOSKAAN aiheuta mitään draamaa. Läheiseni saattavat olla eri mieltä ;)

Iloista keskiviikkoa!

Lisäys: mies tuumi bloggaukseni luettuaan "toisaalta se ärinä ja murina = ei kipeää varvasta!" ja näytti mulle pitkää nenää.

Mies 1 - Peukaloinen 0