Päivitin syntymän ja elämän ihme- sivulle paasausta imetyksestä. Tähän en aio toistaa kirjoittamaani, kiinnostuneet käykööt lukemassa. Mitään käänteentekevää sieltä tuskin löytyy, lähinnä oma kiukunpurkaukseni.
Aihe vain on niin lähelä omaa sydäntä (vasen tissi on heti sydämen yläpuolella!), että jopa aamuvarhaisella pystyn paasaamaan aiheesta.
Näin taas kummallisia unia, niinkuin olen nähnyt jo monena yönä. Viime ja toissayönä minua ovat purreet niin sudet kuin valaat. Tai no valas muuttuikin sitten virtahevoksi tai joksikin vastaavaksi isoksi vesieläimeksi, mutta kuitenkin. Lisäksi olen pakoillut poliiseja, ollut omituisissa bileissä, pelännyt lasteni hengen puolesta, ollut veden alla, sateessa, hukannut tavaroita, ollut tirkisteltävänä ja sen semmoista.
Viime yön unista parhaiten jäi (valitettavasti) mieleen pätkä, jossa kuulin naisten puhuvan siitä, miten heidät oli loppuraskaudessa nukutettu luvatta, sektioitu ja heidän lapsensa oli tapettu. Se oli ihan kamalaa. Lähdin unessa samantien valvomaan omia lapsiani enkä tahtonut päästää heitä silmistäni.
Yleisesti ottaen unieni teemat vaikuttavat siltä, että mulla on jotain pieniä epäilyksiä ja epävarmuuksia elämässäni. En ole varma, liittyvätkö ne omaan itseeni ja kehitykseeni, vai johonkin "ulkoiseen" kuten elämänvaiheeseen. Elämme melko jännittäviä aikoja monellakin tapaa ja yleensä mä tällaisisa elämänvaiheissa ahdistun ja masennun. Takana ja edessä on suuria muutoksia. Mulla on selvästi aika pysähtyä tarkastelemaan omaa asennettani muutoksia kohtaan.
Ehkä pelkään jälleen kontrollin menettämistä. En kyllä tiedä, minkä kontrollin? Kontrolloinko mä liikaa vai liian vähän?
Ovat nuo unet kyllä olleet myös melko ristiriitaisia viesteiltään. Ehkä se kertoo, että elän hämmennyksen vaiheessa. Mä olen esim. ytä aikaa innoissani ja suruissani, kun Tomeranssi aloittaa eskarin. Innoissani, koska onhan se hieno vaihe ja upeaa nähdä oman lapsen kasvavan ja valtavan suruissani, kun en saa pitää häntä pienenä ikuisesti.
Yhtä aikaa mä olen innoissani ja suruissani, kun saatamme olla muuttamassa. Tämä asia on vielä kovin epävarmalla pohjalla, mutta kuitenkin. Olen saanut itseni innostumaan uudesta asunnosta ja samalla masenta, kun mietin, että mitä jos homma kosahtaa? Myös tuleva muutto tapahtumana inhottaa, sillä mä en tykkää muuttamisesta. Tässäkin kyllä voisin tarkastella omaa asennettani. Miksi jo valmiiksi olen angstissa, kun voisin koettaa elää hetken kerrallaan? Miksi muuttaminen tapahtumana olisi lähtökohtaisesti kamalaa? Me ollaan monesti muutettu hirveässä kiireessä, mutta tässä tapauksessa ei välttämättä tulisikaan kiirettä, monestakin syystä, tässä erittelemättä. Taikauskoisena mä en halua liikaa puhua asiasta, ennenkuin se on varmaa :D
Myös suhtautumiseni Puuskupuhin kehittymiseen on ristiriitaista. Kun Tomeranssi oli vauva, mä olin vain valtavan tyytyväinen, kun hän kasvoi. Elin sellaisessa luulossa, että jokin vaihe on ikuista ja se aiheutti ahdistusta. Nyt, kolmannen vauvan kohdalla tajuan, että mikään ei (valitettavasti) ole ikuista ja vauva-aika vilahtaa ohi, hups vain. Mä en koskaan saa takaisin niitä hetkiä, mitä nyt elän vauvan (tai noiden isompien!) kanssa ja olen siitä surullinen.
T'ässä kohtaa on kyllä syytä mennä peilin eteen pohtimaan omaa asennoitumista elämää kohtaan. Miksi pidän kasvamista surullisena asiana? Saan taatusti paljon hyviä hetkiä lasteni kanssa myös tulevaisuudessa, eivät onni ja rakkaus ole rajoitettuja vain tähän aikaan ja tähän hetkeen. Ne ovat rajattomia ja ajattomia asioita. Voin paljon paremmin hypätä nauttimaan nyt- hetkestä, kun en sure tulevia enkä menneitä, vaan otan kaiken irti nyt- hetkestä. Olla kiitollinen siitä, että saan olla tässä ja nyt eikä miettiä, että "kohta tämäkin on ohitse". Mitä sitten? Asiaan voisi suhtautua paljon positiivisemminkin; olen saanut nauttia tästä ja nyt, minä saan olla kiitollinen! Ei se ole oleellista, miten pitkään (tai lyhyesti) jokin asia kestää, vain sillä, että olen saanut sen kokea ja voin olla siitä kiitollinen ja onnellinen!
Rakkaus ei katoa mihinkään ja onni asuu rakkaudessa, muun muassa. Jumppatuun kohdalla mä ehkä einiten osaan heittäytyä hetkeen enkä sure Jumppiksen kasvamista, sillä hän on niin täydellinmen rakkauden lähettiläs! Hänessä on hyvin vähän mitään negatiivista, huolimatta siitä, että hän on harjoitellut ahkerasti "eikä!" sanan käyttöä. Perusasenne elämää kohtaan hänessä on kuitenkin jotenkin positiivinen, joten huolimatta oman tahdon (voimakkaista) ilmaisuista, hän tietyllä tapaa hehkuu rakkautta ympäristöönsä enkä jotenkin osaa surra hänen kasvuaan. Enkö muka voisi kanavaoida tätä ajattelua myös Tomarenssiin ja Puuskupuhiin? Vai onko kyse siitä, että Jumppatuu on keskimmäinen eikä ajan kulu ilmene hänessä samoin kuin vanhimmassa ja nuorimmassa?
Oli miten oli, nyt aion keskittyä positiivisen energian nostattamiseen :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti