Enpä muista milloin viimeksi olisi ollut tällaista draamaa ja jännitystä mun elämässäni, kuin tänä aamuna, kun esikoinen katosi. Tarkalleen ottaen hän ei kadonnut, en vain löytänyt häntä (no shit Sherlock?). Tomeranssin piti olla ulkona odottamassa meitä muita, kun olin lähdössä viemään heitä eskariin ja päiväkotiin, mutta hän ei ollut. Lukuisista huuteluista huolimatta häntä ei näkynyt ei kuulunut. Arvelin hänen lähteneen kävelemään eskaria kohti, sillä hän on joskus tehnyt niin ennenkin.
Tomeranssia ei kuitenkaan tullut vastaan koko matkalla vaikka huutelin häntä ja olin silmä kovana. Tässä vaiheessa verenpaine oli jo noususuunnassa. Saavuin päiväkodille ja kysyin, onko Tomeranssia näkynyt. Ei ollut. Ehkä pienoinen kauhu alkoi hiipiä rintaa puristamaan. Nyt äkkiä etsimään. Saatoin Jumppiksen omalle osastolle ja lähdin pikavauhtia vaunujen kanssa takaisin kotia kohti Tomeranssia huudellen.
Tomeranssi löytyi kotipihalta. Juoksin hänen luokseen ja kaappasin karhumaiseen halaukseen. Poika oli ollut pihalla, mutta ei ollut kuullut huutoani kovan tuulen vuoksi enkä minä ollut nähnyt häntä, koska hän oli ollut sen verran piilossa.
Vanhenin ehkä jotain 270 vuotta ja sain kamalan hedarin, kun jännitys laukesi, mutta tärkeintä, että lapsi on tallessa. Puuh. Ihanaa olla äiti.
// Oldest child was lost and found this morning. Child is okay. Can´t say the same about mum :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti