Luin kirjan Totuus Taivaasta. Kirja käsitteli neurokirurgin omakohtaista rajatilakokemusta ja sitä, miten skeptikko löysi jumalan ja taivaan.
Kirja herätti tietysti minut pitkästä aikaa ajattelemaan. Ei se tarjonnut minulle sinänsä uutta käsitystä jumalasta tai "taivaasta". Olen tuntenut jumalan olemassaolon jo jonkun aikaa. Ei myöskään ole minulle uusi tieto, että elämä ei lopu kuolemaan. Itse sanon, että ruumiin kuolema on portti. Minulla ei ole henkilökohtaista rajatilakokemusta, jotta osaisin kertoa, mitä portin tuolla puolen on, mutta olen varma, ettei siellä odota helvettiä tai totaalista olemattomuutta. Uskon hengen siirtyvän henkien maailmaan (lisäys: "henkien maailma" on täysin riittämätön ja kelvoton ilmaus kuvaamaan sitä tilaa, johon uskon ihmisen hengen/sielun/energian/you name it siirtyvän ruumiin kuoleman jälkeen) ja syntyvän uudelleen jossakin vaiheessa uuteen fyysiseen kehoon.
Jumala taas on kaiken alkulähde, suuri alkuvoima ja elämänvoima, mikä virtaa meissä kaikissa ja kaikkialla. Jumala on osa meitä, me olemme osa jumalaa. Niin yksinkertaista se on. Pitää uskaltaa heittäytyä ja antaa jumalallisen tiedon, viisauden ja ymmärryksen täyttää itsensä. Osa ihmisistä eivät ehkä tee tätä, koska heidän mielestään mitään jumalaa ei ole. Pelkäävätkö he, että jos heittäytyisivät ja yllättäen tuntisivat jumalan, he joutuisivat perumaan puheensa? Vai pelkäävätkö he enemmän sitä, että eivät tuntisi jumalaa?
Minä olen kokenut usein olevani kaikkialla ja että kaikki on siinä, missä minä olen. Että fyysinen kehoni ei rajoita olemistani, sillä minä olen muutakin kuin fyysinen kehoni. Olen yhtäaikaa syksyisessä sateessa kotipihalla ja Saharan kuumuudessa pohjois-afrikassa. Olen kaikkialla ja kaikki on siinä. Tunne on erittäin hyvä; kaikki on hyvin. Minun ei tarvitse hötkyillä, ei hätäillä, ei juosta eikä koettaa haalia kokemuksia maailmasta, sillä maailma on tässä.
Kun vauva syntyy, näyttää, että vauvalla olisi kaikki maailman viisaus silmissään. Ja ehkä näin todellakin on. Vauvan sielu on juuri tullut sieltä, missä kaikki maailman viisaus, ymmärrys ja rakkaus ovat lähtöisin. Vauvan ruumis on erittäin rajallinen eikä hän voi kertoa meille sitä, minkä hän tietää, tuntee ja ymmärtää. Ajan mittaan, kun hän oppii ilmaisukeinoja, samalla hän myös vähitellen "unohtaa" jumalallisen alkuperänsä, henkisen maailman viisauden ja ymmärryksen. Myös kasvatus tukee sitä, että vauva/lapsi unohtaisi hengen (henkisen minän) ja jumalan. Jos lapsi esimerkiksi kertoo näkevänsä henkiä, se kuitataan mielikuvitukseksi. Mikään kasvatuksessa ei tue sitä, että lapsi voisi muistaa ja kertoa henkisestä alkuperästään.
Mutta olen melko varma, varsinkin luettuani kyseisen kirjan, että vauvat eivät pelkästään näytä siltä, kuin heillä olisi viisautta, jota me emme ymmärrä. Heillä todella ON sitä. Heillä on kyky olla täydellisesti läsnä hetkessä ja nähdä syvälle ihmisen sisään. Vaatii opettelua ja totuttelua tottua ruumiiseen ja fyysisen maailman rajallisuuteen, mutta toisaalta myös sen ihmeisiin. Siksi vauva jaksaa yhä uudestaan tutkia sormiaan, varpaitaan, äidin kasvoja, isän kasvoja, maitopurkkia pöydällä....
Uskon, että kaiken mitä tapahtuu, on määrä tapahtua. Mitään sellaista ei tapahdu, minkä ei pidä tapahtua. Asiat järjestyvät ja menevät niinkuin niiden pitääkin mennä. Onko se sitten jonkin sortin kohtalonuskoa? Se tuo minulle syvää rauhaa ja onnea, kun minun ei tarvitse pelätä ja huolehtia jatkuvasti kaikesta olevasta ja olemattomasta. Normaalin maalaisjärjen käyttö on tietenkin sallittua ja kyllä mä koetan minimoida mahdolliset ikävät tapahtumat erilaisilla varotoimilla. Liika on kuitenkin liikaa. Mä luotan siihen, että asiat menevät niinkuin niiden pitääkin mennä. Mulla on mahdollisuus oppia kaikesta kokemastani eikä mikään ole siksi turhaa, vaikka se siltä saattaisi joskus tuntuakin.
Kun olin juuri synnyttänyt kuopuksemme, tunsin ensi kertaa elämässäni olevani Nainen. Se oli hyvin syvällinen kokemus, ja erittäin riemastuttava. Toki mä olin aikamoisessa endorfiinipöllyssä (mikä on oikein miellyttävää sekin), mutta yksikään lääke ei ollut sekoittamasa päätäni. Aloin vasta nyt pohtia, oliko syvän naiseuskokemuksen taustalla paitsi fyysinen synnyttäminen (ja ne hormonit, ne hormonit), mutta myös jumalan feminiininen voima, tai puoli minussa? Synnytyksessä ollaan luomisen lähteillä. Alkuvoiman lähteillä. Feminiininen voima jyllää kehossa, mutta myös henkisessä minuudessa, hengessä, jolloin voi tuntea olevansa Nainen paitsi ruumiltaan, myös sielultaan. En ole ennen sitä enkä sen jälkeen kokenut yhtä vahvasti olevani Nainen, kuin silloin, synnyttäessäni ja heti synnytyksen jälkeen. Kokemus oli todellakin voimaannuttava, kuten sanotaan, vaikka itse kyllä dissaan kyseistä termiä sen ärsyttävyyden vuoksi.
Oli miten oli, minusta on kivaa, että maailmassa on jotain, mihin voi aina luottaa. Jotain minua suurempaa. Ihmiset ovat niin pieniä tässä kaikkeudessa, mutta pieni ei ole sama kuin mitätön. Kaikella on tarkoituksensa. Musta tuntuu, ettei minun ole pakko edes selvittää tätä tarkoitusta. Riittää, että tiedän kaikella olevan jotain merkitystä.
Skeptikko tietysti väittäisi, että se on psykologinen ilmiö, jolla koetamme lohduttaa itseämme tässä suuressa maailmankaikkeudessa. Jonkinlainen defenssimekanismi, suoja- tai selviytymiskeino. Arvatkaa, olenko itsekin ollut sitä mieltä? Olen kuitenkin kokenut yhtä ja toista, mikä saa minut epäilemään koko psykologiatiedettä. Totuus on jotain ihan muuta, kuin mitä rajallinen järjemme pystyy käsittämään. Ihmisen rajallisuus saa ihmiset juuri tietynlaisiin johtopäätöksiin. Jumalaa pyritään selittämään tieteen keinoin, mikä on turhaa, sillä rajallisen ihmisen kehittämä tiedekin on rajallista. Ei tieteen ja järjen avulla pystytä ehkä koskaan(?) selittämään sellaisia asioita, kuin jumala. Minusta Totuus Taivaasta- kirjassa sanottiin hyvin: mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan rajatilakokemusta, koska kokemukset ovat meidän (rajallisen) käsitemaailmamme ulkopuolella. Samasta syystä tiede ei ehkä koskaan voi selittää jumalaa, sillä tiede on ihmisen kehittelemää ja ihminen on rajallinen. Selittää selittämätöntä, not going to happen.
Nyt tilanne on kuitenkin se, että rajallinen kehoni kaipaa vällyjen väliin ja unta palloon. Hyvää alkanutta viikkoa!
