Eeppistä unta

Kylläpä olikin eeppinen uni pitkästä aikaa. Painajaisia olen nähnytenemmän kuin laki sallii, mutta viime öinen uni ei ollut varsinainen painajainen, joskin hieman synkeäsävyinen silti.

Maailmaa hallitsivat jonkin sortin kiihkouskovat. Kulkeminen oli hyvin rajoitettua: vain kotikadulla ja luvatuilla paikoilla sai kulkea. Kadun päässä seisoi "Vartija" lehtiön kanssa ja tarkisti, etteivät kaudlla kulkijat ollee ketä tahansa, vaan pelkästään kadun asukkaita.

Koulutus oli "turhaa". Väärintekijöitä rankaistiin väkivalloin tai väkivallan uhalla, mm. eräs nuori mies suljettiin häkkiin, minkä jälkeen hänen vierellään räjäytettiin sika ja sian veri juotettiin hänelle. Ihmisiä, myös lapsia, roikotettiin pää alaspäin jaloistaan, jos olivat olleet tottelemattomia eli vastustaneet jumalan sanaa.

Mä sitten aloin kyseenalaistaa tällaista maailmanjärjestystä. Päätin aloittaa kapinan ja saada mukaani kaikki tavalliset kansalaiset. Huusin kylillä, että olemme vapaita, että ei meidän ole pakko alistua vääriin käskyihin ja määräyksiin tai väkivaltaan.

"Vartijat" saattoivat tulla kotiinkin Vartijat olivat useimmiten naisia, joskin luullakseni miehet toteuttivat rangaistukset. Vartijat katsoivat, ettei kotona harjoitettu vääränlaisia toimia.

Kerran eräs vartija tuli kotiini. Mä aloin sitten pistää hanttiin Vartijalle. Sanoin suoraan, etten usko jumalaan (se oli pahinta mitä saattoi sanoa) ja väitin vieläpä, ettei hänkään usko. Väitin, että kyseisenkaltainen vahtiminen ja väkivallalla rankaiseminen ovat enemmän saatanasta, kuin mistään jumalasta. Julistin, että Vartija on enemmänkin saatananpalvoja, kuin jumaluskoinen. Kodissani (tai mikä paikka se switten olikin) oli muutakin väkeä ja aloin julistaa isoon ääneen, että kotonani on saatananplavoja, jolloin nämä muut ottivat Vartijan kiinni. Samalla osoitin, että kenenkään ei tarvitse alistua huonoon kohteluun, että ihminen on vapaa, jos vain haluaa!

Vartijat saattoivat ilmiantaa jopa omia lapsiaan. Todistin erään tällaisen tapauksen, jossa Vartija yritti ilmiantaa oman aikuisen poikansa vääränlaisesta toiminnasta (vissiin likaisten kenkien käyttämisestä). Mä julistin edelleen, että joukossa on voimaa, eikä tavallisen kansalaisen tarvitse alistua muutaman valtaapitävän äänekkään pelottelijan tahtoon.

Myöhemmin väittelin toisen Vartijan kanssa. Väitin, ettei väkivaltainen toisten alistaminen ja omaan tahtoon taivuttaminen voi olla yhdestäkään jumalasta lähtöisin. En pelännyt rangaistuksia, vaikka muuten pelottikin, sillä tajusin, että olen vapaa sielultani. Ja tiesin, että saisin aikaiseksi kapinan, jolloin vallalla olevia käytäntöjä vastustavia olisi suurempi joukko. Julistin Vartijalle, että rohkeutta on se, että toimii, vaikka pelkääkin. Ja mä pelkäsinkin, erityisesti lasteni ja läheisteni puolesta, kun julistin vapautta ja rauhaa. Uskoin myös, että Vartijatkin tuntisivat rakkauden ja hyvän tahdon sisällään, mutta että he vain pelkäsivät liiaksi sitä "jotakin".

Vartijat kuljettivat mukanaan salkkuja, joissa oli jonkinsortin yhteydenpitoväline, ilmeisesti johonkuhun huipulla olevaan, jolle Vartijat vastasivat toimistaan.

Sellainen uni. En tiedä, miten lopulta kävi, kun heräsin.

Että eeppistä huomenta vaan kaikille!

Laitoshoidon puolesta.

Päähäni alkoi tulvia ajatuksia vanhuudesta ja siitä, miten vanhuksia pitäisi hoitaa. On ihmisiä, jotka ihailevat vanhusten hoitamista kotona. Lasten tehtävä on huolehtia vanhoista vanhemmistaan. Mikäs siinä, jos rahkeet riittää. Kerron kuitenkin toisenlaisen näkökulman asiaan, koska se alkoi mieltäni vaivata.

Suvussamme on vanhus, jonka kotihoito on lähes mahdotonta. Vanhus on vaikeasti muistisairas sekä liikuntarajoitteinen. Häntä on jo vuosia hoidettu kotiinsa kotisairaanhoidon ja ainoan lapsen (sekä tämän puolison) aktiivisella avustuksella. Aluksi tilanne oli kohtuullisen hyvä. Vanhus pystyi vielä liikkumaan itse kotonaan ja vähän ulkona. Aluksi pyörätuoli oli vain ulkoillessa. Kotona hän pystyi keittämään kahvit ja puurot.

Nykyään hän on vaipoissa eikä liiku sohvalta tai sängystä kuin liikutettaessa. Hän ei tee mitään. Istuu katsomassa televisiota. Vessassa hän ei voi käydä itse, koska hän ei kykene liikkumaan itsenäisesti. Eikä hän tunnista vessahätääkään, ennenkuin liian myöhään. Tilat hänen kodissaan ovat hankalat hoidon kannalta. Kotiin pitäisi tehdä massiivinen ja kallis remontti, jotta saataisiin tarvittavia apuvälineitä esim. peseytymisen tueksi. Nyt hänet suihkutetaan pytyllä istuen, sillä suihkuun häntä ei voida siirtää tilojen ahtauden ja liikuntakyvyttömyyden vuoksi.

Vanhus on yksinäinen. Vaikka lapsi käykin häntä katsomassa ja tuomassa ostoksia viikottain, ei se poista vanhuksen yksinäisyyttä. Hän ei voi edes lukea, koska ei muista lukemastaan mitään, joten ei voi edes kirjojen avulla lievittää yksinäisyyttään.

Hänellä on diabetes, mutta muistaako hän syödä tasaisesti ja tarpeeksi?

Ihmisarvo?

Miksi sitten vanhusta ei oteta omaan (jälkeläisen) kotiin hoidettavaksi, kysyisi ihanteellista vanhusten kotihoitoa kannattava henkilö? Kyseisellä vanhuksella on yksi lapsi, joka on työssäkäyvä, kuten hänen puolisonsakin. Vanhus kuitenkin tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa. Kuka huolehtisi vanhuksesta jälkeläisen työpäivän aikana? Jälkeläisellä on myös yksi kotona asuva lapsi sekä lapsenlapsia. Lastenlasten hoito muuttuisi sen jälkeen pelkäksi haaveeksi, koska vanhuksen hoito söisi kaikki resurssit, se on varma.

Lisäksi tuohonkin kotiin pitäisi tehdä remontteja, jotta saattaisiin liikkumiseen ja nostelemiseen käytettäviä apuvälineitä mahtumaan paikoilleen.

Laitoshoito olisi tässä tapauksessa suoranainen pelastus. Vanhuksella olisi seuraa ja ympärivuorokautista hoitoa. Turvallisuus paranisi huomattavasti! En ymmärrä, miksi laitoshoitoa kammoksutaan, kun joskus se on helpotus kaikille osapuolille. Laitoshoitoa on haettu ja toivottu ja pitkään ja nyt lopultakin ovet ovat raottuneet tämän asian suhteen; vanhus pääsee osa-aikaiseen hoitoon (viikko-viikko- systeemillä). Toivottavasti se helpottaa vanhuksen arkea ja läheisten taakkaa.

Ennenaikaan vanhukset sentään tajusivat kuolla ajoissa. Nykyään vanhukset joutuvat olemaan vuodepotilaina jopa vuosikymmeniä (pahimmassa tapauksessa). Minä arvostan hyvää vanhuutta ja kunnollista hoitoa, siitä ei ole kyse. Mikä sitten on kunnollista hoitoa ihmiselle, joka ei ole elänyt tässä maailmassa enää aikoihin eikä kykene itsenäisesti mihinkään? Kotona yksinäisyydessä makuuttaminenko? Epäilen.

Entä kuinka suurta vastuuta läheisiltä voi vaatia vanhusten hoidossa? Pitääkö omaisten (esim. lasten tai lastenlasten) hylätä oman elämän tavoitteet ja toiveet vanhustenhoidon tieltä? On helppo ajatella hoitavansa vanhat vanhemmat omassa kotona, jos käsitys vanhuudesta on se, että he istuvat kiikkustuolissa jutustelemassa lepposia. Entä jos arki onkin se, että vanhus ei muista syödä ja on sekava tai karkailee, on vaikeasti muistisairas, puhuu rumia ja jopa kiusaa läheisiään (muistisairaudet voivat aiheuttaa tällaista käytöstä), ei kykene liikkumaan itsenäisesti edes pyörätuoliin, on syötettävä, vaipatettava jne..?

Helppoa ratkaisua ei taida olla.