Elämäni värit

Eräässä sisustuslehdessä oli kuvia mustavalkoisesta kodista (ja niitähän riittää), jossa kuvattiin kodin keittiötä. Se oli niin linjakas, moderni ja mustavalkoinen, että ainoa, mikä toi kuvaan väriä ja muotoa, oli pöydällä ollut kurkku. KURKKU.

Ei tosiaan meillä.

Muistisairaus ja melanooma

Ei ole helppoa olla muistisairas. Puhelinkeskustelu muistisairaan sukulaisen kanssa.

Sukulainen: "Terve, mitä kuuluu?"

Minä: "Kiitos oikein hyvää"

---Hiljaisuus---

Minä: "Jjjjoo, esikoinen aloitti eskarin"

Sukulainen: "Ai kun kivaa, jännittikö?"

M: "Tietysti vähän, mutta hyvin se lähti sujumaan, kun vain alkuun pääsi"

S: "Kiva juttu. Montako vuotta se, Tomeranssihan se oli, nyt on?"

M: "Kuusi vuotta"

S: "Voi että, kuusi vuotta! Ihan vastahan se oli vauva, kun kävitte meillä!"

M: "Niin, se oli vauva sillon kuusi vuotta sitten, mutta tuntuuhan se että se oli äsken"

S: "Ei kun sillon kun kävit viimeksi meillä, niin se oli vauva"

M: "Niin joo, se oli kyllä tuo Puuskupuh, meidän vauva"

S: "Jaa. Minkä ikäinen se on?"

M: "Se on 4 kuukautta"

S: "Jaa. Se on ihan pieni vielä. Joko se kävelee?"

M: "No ei se ihan vielä. Ei se vielä ryömikään."

S: Jaa, ei ryömikään vielä. Vieläkö sinä imetät?"

M: "Juu, imetän kyllä, kun vauva niin hyvin maidolla kasvaa"

---Hiljaisuus---

S: "Niin oliko se nyt Tomeranssi se vauva?"

M: "Ei, kun Puuskupuh. Tomeranssi on vanhin, kuusi vuotias ja sitten on Jumppatuu, joka on 4 vuotta."

S: "Voi että, joko Tomeranssi on koulussa?"

M: "Ei se vielä, se aloitti juuri eskarin."

S: "Jaa. Montako lasta sulla, Peukaloinen, oikein on yhteensä?"

M: "Kolme. Tomeranssi 6 vuotta, Jumppatuu 4 vuotta ja Puuskupuh 4 kk"

S: "Eli kaksi poikaa ja yksi tyttö?"

M: "Juuri niin."

S: "Siis kolme poikaa?"

M: "Ei kun, kaksi poikaa ja yksi tyttö, yhteensä kolme."

S: "Vieläkö sinä imetät vauvaa?"

M: "Juu, vielä imetän, kun vauva kasvaa niin hyvin ja maitoa riittää"

S: "Sinä olet kuule tosi onnellinen! Ja kiva kun sain sinut puhelimella kiinni. Sinun siskoa minä en saa puhelimella kiinni, kun minulla ei ole puhelinnumeroa. Lukee vain nimi ja sitten joku kahdeksan, mutta en minä sellaista muista. Millaisessa kodissa sinä Peukaloinen asut?"

M: "Ollaan juuri muutettu. Asutaan tämmöisessä sopivan kokoisessa asunnossa"

 S: "Saanko sinun osoitteen Tai ei, pyydä sinun isääsi, Pappaa Papparaista, antamaan sinun osoite. Se käy täällä monta kertaa viikossa, tai ainakin kerran viikossa"

M: "Juu, se on kivaa kun se käy tuomassa sulle ruokaa ja muutenki kylässä."

S: *nyyhkintää* "Niin on. Minäpä kerron sinulle, että se on todella mahtavaa että se käy täällä!"

M: "On se kyllä hienoa. Muista kertoa Papalle siitä, että olet kiitollinen."

S: "Mmm-m. Minkäs ikäinen se Pappa oikein on? Minulla on sen syntymäpäivä täällä ylhäällä."

M: *laskee* "Jaa-a, se taitaa täyttää nyt 57 vuotta"

S: "Mitä?! No on sekin kyllä sitten vanha mies!"

M: *naurahdan* "Juu, onhan se. Nyt kuule vauva itkee, mun on lopetettava."

S: "Voi että, mene ihmeessä! Muista antaa Pappa Papparaiselle se puhelinnumerosi!"

M: "?!?!?! Jjjjooo, muistan. Hei hei"

S: "Hei."

Että semmosta. Ei sairaus katso, kenelle se iskee ja millaisella voimalla. On ilo, kun on mahdollista oppia uutta ja muistaa oppimansa, kaikki eivät siihen pysty :(

Ja sitten takaisin minuun, maailman napaan. Bongasin eilen illalla ranteestani hailakan maitokahvin värisen läntin, alle puoli senttiä halkaisijaltaan. Sehän on tietysti melanooma, ajattelin. Ei esim. haalistumassa oleva mustelma. Näytin sitä miehelle naama vakavana ja mies pystyi hädin tuskin pitämään pokkansa. Hän kuulemma olisi enemmän huolissaan mun kramppailevasta mahastani ja pääkivuistani, kuin tuosta haaleasta pienestä laikusta, joka voi olla mitä tahansa maksaläiskästä mustelmaan. Nyt se näyttää olevan vielä haaleampi kuin eilen, mutta voi se silti olla melanooma, eikö?

Derp.

Mä sitten yöllä herätessäni ehdin jo käydä läpi skenaarion, miten lapseni menettävät äidin ja lopulta jäävät orvoiksi, kun mies kuolee kamalassa työtapaturmassa. Sitten joutuvat sijaiskotiin ja esikoinen masentuu ja päätyy pikkurikolliseksi, Jumppis hakee hyväksyntää yhdenillansuhteista ja Puuskupuh kärsii vaikeasta kiitymyssudehäiriöstä, kun on vauvana joutunut kokemaan äärimmäisen hylkäämiskokemuksen äitinsä kuoleman myötä. Ai minäkö huolehtija?

Päätin palata takaisin tähän hetkeen, kun skenaario kävi liian ahdistavaksi. Siinä vauva lussutti tissiä keskellä yötä ja näytti niin tyytyväiseltä. Rauhotuin ja päätin nauttia elämästä vielä pikkuisen enemmän, kuin mitä tähän asti <3

Ps. Kana ei liity.

Random

Mulla on tässä kahvia, joka maistuu pahalta. WHY? 

Siinä minä juotuani pahaa kahvia.

Huomaa, kenelle meidän perheen kuvataiteelliset lahjat on valuneet.

Otteita elämästä

 

Kuvia kotoa ja muualta.

Unia

Kehoni on ruma ja lihonnut. Jalkani ovat rupiset ja täynnä raskausarpia, myös sääret. Selkäni on täynnä suuria raskausarpia, jotka ovat kipeitä ja enemmän makuuhaavamaisia, kuin raskausarpimaisia.

Tulkinta: 

Raskausarvet voivat viitata siihen, että olen jättänyt omat tarpeeni taka-alalle ja toimin liiaksi muiden odotusten mukaan. Oma keho voi viitata käsitykseeni itsestä, oman arvon tunnosta ja itsetunnosta, itsekunnioituksesta, itseluottamuksesta.

Koska kehoni oli unessa epämiellyttävä, arpinen eikä tuntunut omalta, lienee kyseesä jokin itsetunnon sekä oman arvon tunnon puutostila. En mielestäni elä juuri nyt erityisen paljon muiden odotusten mukaisesti, vaan päinvastoin pyrin juuritekemään OMAT ratkaisuni. Kenties uni peilasi niitä tuntoja, joita viimeiseksi koin ennen nukkumaanmenoa? Katselin omaa vartaloa peilistä enkä ollut erityisen tyytyväinen näkemääni. Minun pitäisi opetella olemaan tyytyväisdempi omaan kehooni. Enimmäkseen olen tyytyväinen; iloitsen siitä, mitä se on saanut aikaan ja miten se yhäkin ruokkii vauvani. Olen iloinen sen elinvomaisuudesta <3 Mutten ole iloinen sen ulkomuodosta.

Seuraavassa unessa hoivaan vauvaa. Vauva on omani. Olen kai jossain tapahtumassa, koska ihmisiä on paljon, kenties jotain tuttujani, koska he tuntevat minut. Joku muu ottaa vauvani hoitaakseen, mutta mielestäni hän hoitaavauvaa väärin. Olen täysin pöyristynyt, kun kuulen, että muut antaisivat vauvan maistaa alkoholia sormenpäästä. Huudan vihaisesti ja vaadin vauvani takaisin. Muut pyörittelevät silmiään, että mikä tosikko minä oikein olen, kyllähän vauva nyt vähän voi valkoviiniä maistaa.

Vauva on puettu liian vähiin vaatteisiin, vaikka on kylmä. Lepertelen vauvalle ja koetan sulkea hänet omien vaatteideni sisään, ettei vauvan tule kylmä.

Saan myös toisen vauvan, jolla on tumma pitkä tukka ja joka on olemukseltaan todella terhakas, suorastaan hyperaktiivinen. Tuumin, että tämä on vissiin se Ilmari. Joku kysyy, minkä kokoinen se oli syntyessään enkä minä muista. En oikein tunne sitä omakseni samalla tavoin, kuin toista vauvaa, joka on selkeästi minun. Yritän kuitenkin parhaani mukaan hoitaa sitä. 

Jostain syystä Ilmarivauva joutuu jonkun muun huomaan johonkin purjelaivaan. Suuri mustekala upottaa laivan merellä. "Jaaha, Kraken" sanon. Suren hetken sitä, milta Ilmarista on mahtanut tuntua kun on joutunut hukkumaan, mutta toisaalta tuumin, että "ei se minun lempivauvani ollutkaan". Onneksi oma vauvani on minulla ja elossa.

Tulkinta:

Vauva unessa voi viitata ominaisuuksiin meissä itsessämme, kuten viattomuus, lämpö, uusi alku, avuttomuus, puhtaus, haavoittuvuus jne..

Tulkitsisin untani siten, että "oma vauva" kuvasti ominaisuuksia, joita minussa on, jotka ovat syvintä minua ja sitä, miten minun tulisi vaalia ja hoitaa niitä, eikä antaa niiden tulla vahingoitetuksi. Ilmarivauva taas kenties kuvastaisi sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät pohjaudu siihen, mitä minä olen, vaan siihen, mitä minun tulisi odotusten mukaan olla. Ne eivät tunnu omilta. Kun Ilmarivauva hukkuu purjelaivan mukana, en ole erityisen pahoillani, koska ne ominaisuuden eivät koskaan olleet minua.

Kaiken pohjalla tietysti itsensä hyväksyntä. Hyväksi itsesi sellaisena kuin olet ja vaali ominaisuuksiasi. Olet ainutlaatuinen ja hyvä sellaisena.

Ollako vai eikö olla, vihainen.

Teki mieleni avautua blogimaailmasta ja sen pinnallisuudesta, kunnes aloin miettiä, että ehkäpä ongelma ei olekaan pinnallisissa blogeissa, vaan minun asenteessani? Minunhan ei ole pakko lukea mitään, mikä aiheuttaa verenpaineen kohoamista, mutta pohdiskelin, että miksi verenpaineeni niin kohoaa pinnallisten aiheiden vuoksi? Olenko minä, glup, vihainen valittaja, kateellinen kaakattaja?

Minä en tahdo olla se henkilö, joka kerää ja levittää negatiivista energiaa ympärilleen. Mihin pohjautuu se, että ihmisten materialistisuus saa minut ärsyyntymään? Se, että hehkutetaan uutta Mul(kku)berryn laukkua ja esitellään hienoa iPhonen design-suojakoteloa tms. saa minut jotenkin ärsyyntymään. Kysymys on, miksi ärsyynnyn? Enkö voisi vain antaa olla? Sehän on harmitonta, eikö? Hehkuttaisin kai itsekin, jos minulla olisi varaa semmoisiin ylellisyyksiin, vai hehkuttaisinko?

Joka tapauksessa, ärsyytyminen sellaisesta aiheesta on täysin tyhjänpäiväistä. Kerään itseeni turhaan negatiivista energiaa ja vahingoitan sillä tavoin itseäni ja ympäristöäni. Arvostan kyllä, kun ihmiset keskittyvät elämässään ekologisiin, eettisiin ja kestäviin valintoihin. SILTI on turhanaikaista ärsyyntyä pintaliitoglamourista. Se ei ehkä aina ole eettistä eikä ekologista, muttei ole ärsyytyminenkään. Se kuluttaa meidän perheen positiivisen energian varoja enkä mä halua kuluttaa niitä sellaiseen. 

Elän juuri sellaista elämää kuin haluankin, joten kateuteenkaan minulla ei ole mitään syytä. En keksi, mistä syystä sitten toisinaan ärsyynnyn? 

Pintaliitoblogien elämä on minulle kovin kaukaista gaala-iltoineen, samppanjoineen, merkkituotteineen, laihoine käsivarsineen, design-sisustamisineen ja työurineen. Ehkä mun suppeaan maailmankuvaani ei mahdu käsitys siitä, että joku oikeasti eläisi siten. Rentoutuisi istumalla valkoisella (design-)sohvalla, Gantin tyynyjen keskellä skumppalasi yhdessä ja sisustuslehti toisessa kädessä, Shepherdin aamutossut jalassa.. Mä kun itse rötkötän miehen mummon kutomat villasukat jalassa, anopin ompeleman, nyt jo hieman nuhruisen (koska paljon käytetyn <3) fleeceviltin alla, Askon sohvan nurkassa lueskellen romaania, katsellen turhanaikaista teeveeviihdettä tai nukkuen. 

Kovin kaukana minun arjestani ovat myös kalliit laukut, joissa kulkevat iPhone, iPad, tärkeät työmateriaalit, Rubinsteinin huulipuna, Cliniquen puuteri ja auton- sekä kotiavaimet. Mun laukkuni on joko se pieni rispaantunut Lontoosta 11 v. sitten tuliaiseksi saatu hippilaukku tai kirpparilta ostamani Marimekon kassi. Sisältä löytyvät kotiavaimet, pyöränavaimet, halavin mahollinen lompsa, nenäliinoja, vaippa vauvalle, Lumenen kajal, OAJ:n kalenteri ja pari vuotta vanha Nokian perusmalli.

Kaukana minun arjestani on kiireinen työpäivä kauniine työvaatteineen, harkittuine asusteineen, take away- latteineen, lounastreffeineen fine dining- ravintolassa, kokouksineenja korkojen kopinoineen. Minun arkipäivään kuuluu mm. lasten ruokkiminen, kantoliinailu, puklurätit, hätäinen lounas kotikeittiössä ennen lasten hakemista, kahvikupponen vauvan päikkyjen aikaan (jos en nuku itsekin) ja Conversejen läpsytys kadulla, kun käyn lasten kanssa lähikaupassa ostamassa välipalaa päiväkoti- ja eskaripäivän päätteeksi. 

No, vaikka maailmani ei pintaliitobloggareiden maailmaa kohtaakaan, en usko, että sekään on syy ärsytykseeni. Mikä siis? Ajatuksia anyone? Tämä asia jää toistaiseksi vaille vastausta.

Lisäys. 

Tarkoitukseni ei ole hakea vastakkainasettelua akselilla hyvä elämäntapa - huono elämäntapa. Tyylien vertailulla ei ole mitään tekemistä hyvän ja huonon kanssa, ainoastaan sen kanssa, että ne ovat erilaisia. En väitä kumpaakaan tapaa elää toistaan huonommaksi tai paremmaksi. Minä pidä omasta tyylistäni, mutta en ajattele, että omani olisi ainoa oikea ja hyvä tapa elää. Eivätkä nämä myöskään täysin sulje toisiaan pois; iPhone sopisi varmaan myös minun elämääni, samoin kuin korkkarit joskus.

Ajatukseni oli yrittää etsiä syytä sille, mikä ärsyttää. En kuitenkaan usko, että pelkästään elämäntapojen erilaisuuskaan olisi syy ärsyyntymiselleni, vaikka sitäkin vahtoehtoa tuossa pohdin.

Jokatapauksessa mä päätin olla enää ärsyyntymättä. Ihan turhaa semmoinen. Mä voin itse valita suhtautumistapani enkä mä halua suhtautua vihamielisesti tällaisiin juttuihin. Parempi käyttää voimansa johonkin merkityksellisempään.

Minähän se vain osa 2.

Mietin, että mä en oikestaan osaa edelleenkään sanoa, millainen mä olen. Luettelin kyllä pitkän listan asioita, mistä tykkään, mutta millainen mä OLEN? Minun on vaikea vastata siihen, koska olen pitkään ollut ja elänyt jotain ihan muun ihmisen elämää, kuin omaani. Mä en ole tiennyt, kuka mä olen ja mitä mä haluan, mitkä ovat minun tarpeeni ja niin edelleen, mutta olen tässä reilun puolentoista vuoden aikana alkanut pikkuhiljaa rakentaa minuuttani uudelleen.

Selvästi on vielä tehtävää, sillä edelleenkin mä ennemmin kuvailen asioita, joista pidän ja joista en pidä, sen sijaan että kuvailisin minua itseäni, olemustani. Tietysti tykkäämiseni ja epätykkäämisenikin kertovat minusta jotain ja sentään osaa jo määritellä asioita, joista minä pidän, enkä vain kuvittele pitäväni, koska niistä kuuluu pitää.

Mutta vielä on matkaa siihen, että mä todella pystyn sanomaan, kuka mä olen. Mä olen muutakin kuin nimeni ja roolini esim. äitinä tai vaimona. Toki minuus koostuu monista osasista eikä rooleja voida kokonaan irrottaa siitä, kuka minä olen. Mä en kuitenkaan ole pelkästään roolini.

Oivalsin tässä juuri kirjoittaessani, että oikeastaan mä koetan eniten tavoitella sitä, että mä voisin vastata kysymykseen "kuka minä olen" että "minä olen hyvä". Liian pitkään olen ajatellut, että "minä olen huono", mutta en haluaisi ajatella niin. Miksi olisin sen huonompi kuin kukaan muukaan? Miksen voisi arvostaa itseäni ja odottaa sitä myös muilta?

Nyt kun vielä osaisin lopettaa tämän postauksen älykkään nokkelasti, mutta ei. Huonohan sitä on.