keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Vuorovaikutusta

Illalla, kun vauva tissitteli, hän nieli ilmaa kuuluvasti. Nostin pystyyn röyhtäyttääkseni hänet, mitä ei ole tarvinut tehdä pikkuvauva-ajan jälkeen. Taputtelin hänen selkää, jotta RÖYHtäys tulisi helpommin.

Mitä tekee vauva?

Alkaa taputtamaan omalla kädellään minua. "Jaaha, äiskällä on taas joku uus juttu. No, voin kai mä sit taputtaa sua, jos se tekee sut tyytyväiseksi äiskä".

Olenko sanonut, että mulla on hauskat lapset?

maanantai 28. lokakuuta 2013

Illan hajatelmia.

Luin kirjan Totuus Taivaasta. Kirja käsitteli neurokirurgin omakohtaista rajatilakokemusta ja sitä, miten skeptikko löysi jumalan ja taivaan.

Kirja herätti tietysti minut pitkästä aikaa ajattelemaan. Ei se tarjonnut minulle sinänsä uutta käsitystä jumalasta tai "taivaasta". Olen tuntenut jumalan olemassaolon jo jonkun aikaa. Ei myöskään ole minulle uusi tieto, että elämä ei lopu kuolemaan. Itse sanon, että ruumiin kuolema on portti. Minulla ei ole henkilökohtaista rajatilakokemusta, jotta osaisin kertoa, mitä portin tuolla puolen on, mutta olen varma, ettei siellä odota helvettiä tai totaalista olemattomuutta. Uskon hengen siirtyvän henkien maailmaan (lisäys: "henkien maailma" on täysin riittämätön ja kelvoton ilmaus kuvaamaan sitä tilaa, johon uskon ihmisen hengen/sielun/energian/you name it siirtyvän ruumiin kuoleman jälkeen) ja syntyvän uudelleen jossakin vaiheessa uuteen fyysiseen kehoon.

Jumala taas on kaiken alkulähde, suuri alkuvoima ja elämänvoima, mikä virtaa meissä kaikissa ja kaikkialla. Jumala on osa meitä, me olemme osa jumalaa. Niin yksinkertaista se on. Pitää uskaltaa heittäytyä ja antaa jumalallisen tiedon, viisauden ja ymmärryksen täyttää itsensä. Osa ihmisistä eivät ehkä tee tätä, koska heidän mielestään mitään jumalaa ei ole. Pelkäävätkö he, että jos heittäytyisivät ja yllättäen tuntisivat jumalan, he joutuisivat perumaan puheensa? Vai pelkäävätkö he enemmän sitä, että eivät tuntisi jumalaa?

Minä olen kokenut usein olevani kaikkialla ja että kaikki on siinä, missä minä olen. Että fyysinen kehoni ei rajoita olemistani, sillä minä olen muutakin kuin fyysinen kehoni. Olen yhtäaikaa syksyisessä sateessa kotipihalla ja Saharan kuumuudessa pohjois-afrikassa. Olen kaikkialla ja kaikki on siinä. Tunne on erittäin hyvä; kaikki on hyvin. Minun ei tarvitse hötkyillä, ei hätäillä, ei juosta eikä koettaa haalia kokemuksia maailmasta, sillä maailma on tässä.

Kun vauva syntyy, näyttää, että vauvalla olisi kaikki maailman viisaus silmissään. Ja ehkä näin todellakin on. Vauvan sielu on juuri tullut sieltä, missä kaikki maailman viisaus, ymmärrys ja rakkaus ovat lähtöisin. Vauvan ruumis on erittäin rajallinen eikä hän voi kertoa meille sitä, minkä hän tietää, tuntee ja ymmärtää. Ajan mittaan, kun hän oppii ilmaisukeinoja, samalla hän myös vähitellen "unohtaa" jumalallisen alkuperänsä, henkisen maailman viisauden ja ymmärryksen. Myös kasvatus tukee sitä, että vauva/lapsi unohtaisi hengen (henkisen minän) ja jumalan. Jos lapsi esimerkiksi kertoo näkevänsä henkiä, se kuitataan mielikuvitukseksi. Mikään kasvatuksessa ei tue sitä, että lapsi voisi muistaa ja kertoa henkisestä alkuperästään.

Mutta olen melko varma, varsinkin luettuani kyseisen kirjan, että vauvat eivät pelkästään näytä siltä, kuin heillä olisi viisautta, jota me emme ymmärrä. Heillä todella ON sitä. Heillä on kyky olla täydellisesti läsnä hetkessä ja nähdä syvälle ihmisen sisään. Vaatii opettelua ja totuttelua tottua ruumiiseen ja fyysisen maailman rajallisuuteen, mutta toisaalta myös sen ihmeisiin. Siksi vauva jaksaa yhä uudestaan tutkia sormiaan, varpaitaan, äidin kasvoja, isän kasvoja, maitopurkkia pöydällä....

Uskon, että kaiken mitä tapahtuu, on määrä tapahtua. Mitään sellaista ei tapahdu, minkä ei pidä tapahtua. Asiat järjestyvät ja menevät niinkuin niiden pitääkin mennä. Onko se sitten jonkin sortin kohtalonuskoa? Se tuo minulle syvää rauhaa ja onnea, kun minun ei tarvitse pelätä ja huolehtia jatkuvasti kaikesta olevasta ja olemattomasta. Normaalin maalaisjärjen käyttö on tietenkin sallittua ja kyllä mä koetan minimoida mahdolliset ikävät tapahtumat erilaisilla varotoimilla. Liika on kuitenkin liikaa. Mä luotan siihen, että asiat menevät niinkuin niiden pitääkin mennä. Mulla on mahdollisuus oppia kaikesta kokemastani eikä mikään ole siksi turhaa, vaikka se siltä saattaisi joskus tuntuakin.

Kun olin juuri synnyttänyt kuopuksemme, tunsin ensi kertaa elämässäni olevani Nainen. Se oli hyvin syvällinen kokemus, ja erittäin riemastuttava. Toki mä olin aikamoisessa endorfiinipöllyssä (mikä on oikein miellyttävää sekin), mutta yksikään lääke ei ollut sekoittamasa päätäni. Aloin vasta nyt pohtia, oliko syvän naiseuskokemuksen taustalla paitsi fyysinen synnyttäminen (ja ne hormonit, ne hormonit), mutta myös jumalan feminiininen voima, tai puoli minussa? Synnytyksessä ollaan luomisen lähteillä. Alkuvoiman lähteillä. Feminiininen voima jyllää kehossa, mutta myös henkisessä minuudessa, hengessä, jolloin voi tuntea olevansa Nainen paitsi ruumiltaan, myös sielultaan. En ole ennen sitä enkä sen jälkeen kokenut yhtä vahvasti olevani Nainen, kuin silloin, synnyttäessäni ja heti synnytyksen jälkeen. Kokemus oli todellakin voimaannuttava, kuten sanotaan, vaikka itse kyllä dissaan kyseistä termiä sen ärsyttävyyden vuoksi.

Oli miten oli, minusta on kivaa, että maailmassa on jotain, mihin voi aina luottaa. Jotain minua suurempaa. Ihmiset ovat niin pieniä tässä kaikkeudessa, mutta pieni ei ole sama kuin mitätön. Kaikella on tarkoituksensa. Musta tuntuu, ettei minun ole pakko edes selvittää tätä tarkoitusta. Riittää, että tiedän kaikella olevan jotain merkitystä. 

Skeptikko tietysti väittäisi, että se on psykologinen ilmiö, jolla koetamme lohduttaa itseämme tässä suuressa maailmankaikkeudessa. Jonkinlainen defenssimekanismi, suoja- tai selviytymiskeino. Arvatkaa, olenko itsekin ollut sitä mieltä? Olen kuitenkin kokenut yhtä ja toista, mikä saa minut epäilemään koko psykologiatiedettä. Totuus on jotain ihan muuta, kuin mitä rajallinen järjemme pystyy käsittämään. Ihmisen rajallisuus saa ihmiset juuri tietynlaisiin johtopäätöksiin. Jumalaa pyritään selittämään tieteen keinoin, mikä on turhaa, sillä rajallisen ihmisen kehittämä tiedekin on rajallista. Ei tieteen ja järjen avulla pystytä  ehkä koskaan(?) selittämään sellaisia asioita, kuin jumala. Minusta Totuus Taivaasta- kirjassa sanottiin hyvin: mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan rajatilakokemusta, koska kokemukset ovat meidän (rajallisen) käsitemaailmamme ulkopuolella. Samasta syystä tiede ei ehkä koskaan voi selittää jumalaa, sillä tiede on ihmisen kehittelemää ja ihminen on rajallinen. Selittää selittämätöntä, not going to happen.

Nyt tilanne on kuitenkin se, että rajallinen kehoni kaipaa vällyjen väliin ja unta palloon. Hyvää alkanutta viikkoa!


keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Hiljaisuus olis jees.

Yhesti oli hiljaista, mutta se meni ohi.

Onko tää joku lasten tyyppivika, että ne pitää jatkuvaa pientä älämölöä? Ihan jo pelkästään niiden olemassaolo aiheuttaa jonkin sortin ääntä, saati kun ne avaavat suunsa. Ja kun ne avaavat suunsa, niitä ei enää saa kiinni. 

Usein on ihana seurata lasten leikkejä, kuunnella heidän juttuja ja nauttia heidän kauneudesta, mutta toisinaan kaipaan että pitäisivät kuononsa edes hetken kiinni rauhaa ja hiljaisuutta.

Toisaalta, ehkä mä vain olen ääniherkkä. Mä en siedä hälyä enkä isoja ääniä. Oli siis hyvä idea hakeutua lastentarhanopettajaksi ja tehdä omiakin lapsia kolme kappaletta <3345

Ihan syystäkin olen alanvaihtaja. Paitsi että mielenkiintoni kohdistuvat muuhunkin kuin lasten kasvatukseen, on myös mun korvien ja järjissä pysymisen kannalta hyvä hakeutua johonkin muuhun työympäristöön tulevaisuudessa, kuin päiväkotiin.

Silence - is it something edible or...?

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Peli-ilta

Vietettiin hykerryttävä peli-ilta meillä hienolla porukalla. Oli sisarusta ja lankoa pöydän ääressä, itsetehtyä pizzaa, naposteluun kurkku- ja porkkanatikkuja, hunajamelonia, viinirypäleitä, sipsiä, suklaata... Sekä tietysti lautapelejä (olkoonkin että Fluxx on korttipeli ja niitä olikin kolmea erilaista). Kun laittaa yhteen joukon nörttejä, jolla on yhtä huono huumorintaju kaikilla, sekä muutaman hassun seurapelin ja hieman viiniä, niin huonoilta vitseiltä ei voi välttyä. Ei myöskään naurulta.

Vatsalihakset saivat hyvää treeniä tosin.

Happy sunday for everypony!

tiistai 15. lokakuuta 2013

Ensilumi

Tänään satoi ensilumi. Se on aina yhtä ihastuttavaa, vaikka joka vuosiha sitä lunta tulee, vieläpä erittäin riittävästi. Nyt sataa rakeita.

Pian on meidän perinteisen(?) sadonkorjuu-/haamujuhlan aika. Lapset ovatkin jo odotelleet. Perinteisesti syödään sadonkorjuuherkkuja, pukeudutaan asuihin ja tähän mennessä pyhäpäivän hyvä henki on käynyt tuomassa jotkin pienet yllätykset lapsille. Eiköhän jatketa samalla linjalla tänäkin vuonna.

Lisäys: 
sormet ruvella mutta erittäin tyytyväisenä; valaisin on koottuna! In your face Simon, mä tein sen! Vitsit se on hieno <3 


maanantai 14. lokakuuta 2013

Perskuleen design!

Kiitos Simon Karkov mahtavasta designista! Valaisimesi on upea, jos sen joskus saa koottua kokonaiseksi..............

Designvalaisin 1 - Peukaloinen 0

Elämän mittainen matka.

Sitähän tämä on, elämän mittainen matka. Matkan pituus on arvoitus ja päämäärä tuntematon. Kuka johtaa sinun matkaasi?

Vanhenin taas yhden vuoden. Matkaa on takana useampi vuosi ja on täysi arvoitus, miten monta vuotta on vielä edessä päin.Uteliaana ja toiveikkaana käyn kohti tulevaa!

Hyvää alkanutta viikkoa!

torstai 10. lokakuuta 2013

Roskat pois.

Me ollaan nähtävästi hyvin tyypillinen vanha pari miehen kanssa: tämän aamun kiistan aihe oli roskien vieminen. Maailmassa ei varmasti ole toista yhtä kiihkeän keskustelun laukaisevaa asiaa, kuin roskien vienti tai astianpesukoneen tyhjennys. Asia on vakava.

Roskien vieminen on rasittavaa. Sen vuoksi pitää erikseen vaivautua ulos TAI erikseen vaivautua koukkaamaan talon toiselle puolen (ja takaisin), kun olet lähdössä jonnekin. Siis kaikkien paitsi miehen, joka kulkee joka aamu autollaan roskisten ohitse, sillä parkkis on samalla puolella kuin roskisketkin.

Minun ratkaisuni: mies tiputtaa roskat autostaan aamuisin MOLOKkeihin, kun muutenkin menee autolleen ja ajaa roskisten ohi. 
Miehen ratkaisu: äiti ja lapset vievät roskat aamuisin, kun kulkevat eri suuntaan kävellen, eiväthän he joudu kuin koukkaamaan erikseen talon taakse ja takaisin.
Kun siis, olisihan se perin epäreilua, jos yksi ja sama ihminen joutusi ne roskat aina viemään.



Jos olikin kylmä herätessä, niin tämän polttavan kuuman keskustelun jälkeen hikikarpalot vain kiilsivät otsalla. Roskien vieminen herättää tunteita.



Alin kuva lainattu http://www.greenbookblog.org/2013/09/09/all-emotions-are-not-created-equal/
Ylempi random.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Latest News!

Oltiin tavaratalon edessä. Jumppatuu näki nuoren miehen tupakoivan ja heittävän tumpin maahan. Jumppis tuli äänekkäästi vakavana ilmoittamaan minulle, että "tuo yksi mies poltti tupakkaa ja heitti sen tumpin maahan!". Mä siinä kiemurtelin ja tuumin, että "noh, niin käy joskus, eh....". Nuori mies kuuli Jumppiksen ihmettelyn. Hän nappasi tumpin maasta ja laittoi sen roskiin. "Noh, nyt se on roskissa. Tarkka tyttö!" mies sanoi virnuillen. Jumppis ei kuulemma IKINÄ aio polttaa tupakkaa. Hyvä jos näin on.



Ja vanhana heppatyttönä mä olin onnesta soikeana, kun käytiin koko perhe viikonloppuna talleilla <3<3<3 Ponitallilla oli pelkästään söpöjä pikku ponisia ja Jumppis pääsi ratsastamaan. Tomeranssikin olisi päässyt, mutta hän ei uskaltanut halunnut tällä kertaa. Seuraavalla kerralla sitten :)

Me siis NIIIIIIN mennään uudelleen! Jumppis oli kuin tehty hepan selkään <3<3<3 Miten ihanaa oli tuoksutella tallin tuoksua (heinät ja lanta, ahhh), rapsutella söpöä pikku ponia ja ylipäätään nauttia hetkestä. 11-vuotiaan Peukaloisen haaveet omasta hevosesta nousivat jälleen pintaan. Kerran heppatyttö, aina heppatyttö?





Hyvinä vanhempina me 1. unohdettiin ottaa kamera mukaan ja 2. unohdettiin käyttää kännykkäkameroita. Nyt ei siis ole yhtään kuvaa taltioituna lasten ekasta tallireissusta *kyynel* Ensi kerralla sitten.

Kuvat http://stopsmokingaids.me/
http://www.flickriver.com/photos/pg23/2542132180/
http://arabianhorselovers.webs.com/ponybreeds.htm


torstai 3. lokakuuta 2013

Kuvasin.



HappyBread is happy.
Suddenly: A CRUNCH! HappyBread is not happy anymore.
Just hanging here, minding ma´ own business.

Ihan itte kuvasin. 

Edit. ideahan lähti siitä, kun esikoinen teki itselleen leivän, joka näytti nauravalta naamalta. Oli pakko hieman jatkaa vitsiä. Viimeinen kuva on saanut inspiraationsa muualta.

10 vuotta.

10 vuotta on kulunut siitä päivästä, kun mentiin kimppaan miehekkeen kanssa. Kuinka hiton vanhoja me siis ollaan, jos voidaan pokkana sanoa olleemme kymmenen vuotta yhdessä?!!

Mä olin vielä nuori, kun päädyttiin yhteiselle polulle. Aika paljon mahtuu kymmeneen vuoteen, siis todella paljon. Kymmenessä vuodessa on kihlauduttu, menty naimisiin, saatu kolme lasta(!), muutettu viidesti, aloitettu opintoja ja valmistuttu opinnoista, aloitettu töitä.... rakastettu ja riidelty, ällösöpöilty ja ärsyynnytty, käyty lukuisia kehityskeskusteluita, naurettu, itketty, murjotettu, halattu, ymmärretty toisiamme pelkistä eleistä, oltu täysin ymmällämme toisen eleistä... kaikkea sitä pitkään suhteeseen mahtuu. 

Kaikesta huolimatta, myös niistä vaikeuksistakin, olen tyytyväinen valintaani. Joka päivä valitsen yhä uudelleen rakastaa. Olen vuosien kuluessa oppinut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sillä, kun sanotaan "tahdon". Minä tahdon rakastaa ja tahdon olla yhdessä, minä tahdon myös silloin, kun tuntuu, etten tahtoisi. Pitkä suhde vaatii rakkautta, hellyyttä ja myötäuntoa, mutta myös erittäin paljon lujaa tahtoa ja sitä meillä on.

Olen onnellinen siitä, että saan elää juuri tuon miehen kanssa. Hän antoi minulle aamulla kortin, jossa hän kiitti kuluneista vuosista ja että ne ovat olleet hänen elämänsä parhaat. Mä sanoin, että ei sitä nyt liioitella tarvitse :D

Mies <3 Kiitos sinullekin kuluneista vuosista. Yhdessä silloin ja yhdessä eteenpäin <3

tiistai 1. lokakuuta 2013

Mitä tein.

Syyskuu on selvästi ollut kiireisempi kuukausi, kun ei ole ehtinyt bloggailemaan juuri lainkaan. Syyskuussa on:
- käyty vanhempainilloissa
- aloitettu uusia harrastuksia (lapset) ja kuljetettu niihin (vie yllättävän paljon aikaa ja energiaa)
- toimittu majatalona pikkuveljelleni (<3) hänen kotonaan olleen putkiremontin vuoksi.
- leivottu paljon
- tapailtu läheisten kanssa <3
- shoppailtu harrastustarvikkeita
- oltu päivystysvuorossa (mies)
- pesty pyykkiä (pyykkikori lienee jonkin taian tai kirouksen alaisena, sillä vaikka mä kuinka kaivelen ja kaivelen koria ja pesen pyykkiä, korin pohja ei silti tule vastaan)
- sisustettu ja poltettu paljon kynttilöitä <3
- päivitelty maailman ihmeellisyyttä siskon kanssa <3
- käyty neuvolassa vauvan (<3) kanssa

Semmoista noin muun muassa. Pelkästään arkirutiinit vievät paljon aikaa lasten kuljetuksineen, siivouksineen, ruoanlaittoineen, vauvan hoitimisineen (tissittelyt ja nukutukset lähinnä), niin heti kun tulee edes pientä ylimääräistä ohjelmaa, niin tuntuu, että aika lentää!

Mutta mä nautin elämästäni juuri tällaisena <3 Mä pidän siitä, että elämä on sopivan verkkaista, mutta kuitenkin, että tekemistä on.

Kirjoittaisin jotain nasevaa pohdintaa, mutta tällä haavaa mun aivosoluni (ne molemmat) eivät oikein toimi. Pientä väsyä ilmassa nääs (väsymyskortti!). Aamulla mä yritin lämmittää esikoiselle puuroa jääkaapissa mikron sijasta. Puuro ei lämmennyt. Ja näin myös unta siitä, että haluaisin nukkua. Siis mä uneksin nukkumisesta. Semmoista se välillä on, kun on vauva talossa :D