Kiittäen, Peukaloinen.

Olen kiitollinen. Kiitollisuus lisää onnellisuutta, sillä se auttaa näkemään asioiden positiiviset puolet. Kun aloittaa aamun miettimällä, mistä on sillä hetkellä kiitollinen, päivä alkaa paljon paremmin.

Minä olen tänään kiitollinen monestakin asiasta. Olen kiitollinen, että
sain nukkua yöllä hyvin; vauva söi vain kahdesti
sain herätä omien lasteni ihaniin ääniin
minulla on kolme lasta
ulkona on auringonpaiste
lapset tulivat ehjänä kotiin käytyään seikkailemassa kotipihan ulkopuolella
saan olla olemassa ja elää
minulla on hyvä parisuhde
minulla on katto pään päällä
raikas tuuli vilvoittaa ulkoilijoita
olemme pian asunnon omistajia
pystyin käymään kävelyllä eikä varvas kipuillut, koska lenkkareissa oli riittävästi tilaa

ja niin edelleen. Arkisia asioitahan ne ovat, mutta onni asuu kaikessa tässä. Onnea saatetaan koettaa etsiä huippukokemuksista ja elämyksistä, mutta minusta se on kestämätöntä, sillä huiput ovat kapeita ja kestävät vain lyhyen hetken. Kun löytää kiitollisuuden aiheen tavallisesta elämästä, huomaa, että myös onni, ilo ja rakkaus asuvat siellä <3

Sarkasmi ja kyynisyys kulkevat rinta rinnan negatiivisuuden ja pessimismin kanssa. Niin hauskaa, kuin sarkasmi joskus on, ei se pidemmän päälle kehitä ihmisen onnellisuutta eikä aitoa ilon tunnetta. Ilo ja rakkaus kulkevat käsi kädessä ja sellaisiin tunteisiin, kuten kyynisyys, mahtuu hyvin vähän rakkautta. Aito ilo pirskahtelee, kiljahtelee, pulppuilee ja tulee suoraan sydämestä. Se on vilpitöntä, puhdasta ja hyväntahtoista. Koska olet viimeksi nauranut ilman, että sen taustalla olisi sarkasmi, iva, kyynisyys tai muu vastaava? Koska olet viimeksi nauranut, koska olet vain ollut niin täynnä iloa, onnea ja rakkautta?

Kivoja asioita kuvina

herkut

perhe

maailman suuruus.


Tämmöisistä asioista minä olen tänään kiitollinen.

Just derping.

Olen taas kunnostautunut itseni pahoinpitelyssä: löin pikkuvarpaani, sen saman, tuolin jalkaan, voitteko uskoa? Se on tällä haavaa punainen, turvonnut ja jomottava. Ja uskotteko, jos kerron, että tuntui aika kipakalta? 

Felt like 

 

Epäonnen varvas. Mulla käy sitä vähän sääliksi. Ei mulla ole mitään kaunoja eikä antipatioita tuota varvasta kohtaan. Se vain sattuu sopivasti osumaan mun ja erilaisten esineiden välille. Isäni suositteli mulle työmiesten käyttämien teräskärkisten turvakenkien ostoa. Ei ehkä huono idea.

Koti, täältä tullaan.

Kaksi päivää sitten se varmistui; saamme uuden kodin. Myyjä hyväksyi tarjouksemme ja ensi viikolla olemme virallisesti uuden oman kodin omistajia!

Asunto tuntui kodilta heti, kun ensi kerran astuimme ovesta sisään vuosi pari sitten. Tiesin, että "tämä on koti". Kuulimme kuitenkin, että taloyhtiöön oli tulossa putkiremontti, minkä vuoksi päätimme, että antaa olla. Remontin kustannuksistakaan ei ollut tietoa.

Paljon myöhemmin havaitsimme ilmoituksen myynnissä olevasta asunnosta hyvällä paikalla, johon oli putkiremontti juuri valmistumassa. Lähdimme oitis katsomaan asuntoa. Saapuessamme pihaan, kysyin mieheltä, että "ollanko me käyty katsomassa tätä joskus aiemminkin?" Mies ei ollut ihan varma. Astuessamme sisään, tyhjillään oleva asunto tuntui heti kodilta ja kas, samahan se oli. Paikalla oli runsaahkosti katsojia ja lähdettyämme uhkuimme intoa, mutta samalla minua masensi, että emme kuitekaan saa asuntoa, koska katsojia oli niin paljon. Lopulta päätimme, ettemme ota lainaa, vaan katselemme edelleen vuokra-asuntoja.

Kun kyseinen asunto oli viikosta ja kuukaudesta toiseen myynnissä, ajatukset pyörivät aina välillä sen ympärillä. Asunnon hinta laski pikkuhiljaa. Annoimme kuitenkin asian olla, koska olimme jo päättäneet, ettemme aio ottaa lainaa.

Kun äitini jokunen viikko sitten luki lehdestä, että "nyt olisi tullut myyntiin älyttömän halpa asunto teidän haluamalta paikalta", katsoin ilmoitusta ja huomasin, että kyseessä oli sama asunto. Tuumin, että ihan kuin asunto vain odottaisi meitä. Kävimme vielä kerran katsomassa sitä ja taas, oli kuin olisimme astuneet kotiin. Siitä paikasta käynnistimme lainaneuvottelut, teimme lainaehtotarjouksen jne. jne. ja tässä sitä nyt ollaan. Laina myönnetty, tarjous hyväksytty ja ensi viikolla kaupat virallistetaan.

Se todella on sitten Koti. Se odotti meitä, ihan selvästi. Sen olisi voinut kuka hyvänsä ostaa, edullisen kodin hyvältä paikalta, vieläpä remontoitu ja siisti, mutta ei. Ei se ole voinut mennä muille, koska se on odottanut meitä. Meidän Koti. Ihastuttavaa <3

Puuskupuh oppi sitten kääntymään selältä vatsalleen, 3,5kk iässä. Hei vauva, mä kyllä ajattelin pitää sut vauvana ainakin vielä kaksi vuotta, että ihan rauhassa voisit ottaa noiden kehitysaskeleidesi kanssa <3

Where art thou?

Etsi kuvasta kaksi lasta :D 

Sutinat ja tutinat

Kultalasta löytyy sutinaa: uuden kodin ostoaikeet ovat edeneet pidemmälle kuin kertaakaan aiemmin. Vielä on pientä säätöä eikä edelleenkään mikään ole varmaa, ja se aiheuttaa sitä tutinaa. Saadaanko asunto vai ei?

Ollaan asuttu vuokra-asunnoissa niin kauan, kuin on yhdessä taivallettu. Nyt olisi aika ottaa uusi askel asumisen suhteen asuntolainan muodossa, mikä tuntuu lähinnä kauhistuttavalta. Oma asunto tuntuu ajatuksena ihanalta ja tähtäimessä oleva uusi kotikin olisi mitä mainioin. Tutinaa aiheuttaa se, että mitä jos unelmien koti menee sivu suun ja toisaalta tutisuttaa ajatus lainasta. Ääk.

Noh, kaikella on tarkoituksensa, uskon. Asiat menevät niinkuin niiden pitääkin mennä. Tietysti toivon, että saisimme kyseisen asunnon, mutta jos emme saa, edessä on sitten jotain muuta. Luottavaisin mielin kohti tulevaa siis.

Jumppatuulla on aikasta komean näköinen nenän seutu ja vasemman silmän alunen. Violettia ja tummansinistä turvotusta. Liikuttavan raukka <3 Tekisi mieli ottaa kuva muistoksi, mutta Jumppis ei halua, joten en viitsi tehdä vastoin hänen tahtoaan. Sisarusrakkauden sekä tasapuolisuuden nimissä Tomeranssi sai eilen punaisen jäljen oikean silmänsä alle Jumppatuun toimesta....

Rauhallista sunnuntaita <3

"Sisarusrakkautta"

Tomeranssi ja Jumppatuu olivat eilen ulkona. Tomeranssi otti kaksi hiekkasankoa käsiinsä ja alkoi pyöriä paikallaan. Päästi irti sangoista nähdäkseen sankojen lentävän. Tuloksena turvonnut vasen poski Jumppatuulla, joka sattui osumaan toisen sangon lentoradalle. Ei ole aina helppoa olla pikkusisarus sellaiselle isolle veljelle, joka sattuu olemaan aikamoinen koheltaja. 

Tomeranssi on semmoinen kehveli epeli. Se keksii yhtä sun toista, mitä moni ei tule ajatelleeksikaan ja sitten sattuu ja tapahtuu. Kuten oma pikkusiskoni lapsena (ja ehkä vähän vieläkin ;D), esim. kun kiipesi kirjahyllyyn eikä päässytkään alas. Vanhemmat ihmettelivät vaivihkaista, hieman kysyvää "apua, auttakaa?" ääntelyä toisesta huoneesta ja paikalle saapuessaan huomasivat pienen tyttönsä kavunneen kirjahyllyn ylimmälle tasolle ja roikkuvan siellä pienoisessa hädässä. Tomeranssi muistuttaa tältä osin paljolti tätiänsä. Tomeranssi ei ehkä ole samalla tavalla rämäpää, kuin siskoni pienenä, mutta hän keksii muunlaisia erikoisuuksia ja kokeilee, ennenkuin miettii, mitä tästä saattaa seurata.

Jumppatuu on kuitenkin lujaa tekoa ja onneksi mitään pahempaa ei sattunut. Hoidimme kipeää poskea kylmäpakkauksella ja kipeää sielua sylillä. Jumppatuu ihan nukahti, sen verran uuvuttavaa oli huutaa ja olla pipi. Mutta herättyään hän oli jälleen reipas oma itsensä ja tänä aamuna ei enää paljon pipiä muistanukaan, vaikka turvoksissa tuo poski vielä on.

Mikä on hämmästyttävää, ja asia, joissa meillä aikuisilla on opeteltavaa, on se, että Jumppatuu ei kanna kaunaa veljelleen. Okei, sattui vahinko, ei ollut kivaa, mutta se oli eilen ja nyt on nyt. Siellä he leikkivät Lego Friendseillä lastenhuoneessa vailla kiistaa, kaunaa ja katkeruuksia. Osaavatko aikuiset jättää noin helposti eilisen tapahtumat eiliselle ja katsoa eteenpäin yhtä avoimin mielin, kuin lapset? Elää yhtä intensiivisesti nyt-hetkessä, muistelematta menneita ja murehtimatta tulevia? Siinäpä meillä opittavaa.

Imetyspaasausta aamutuimaan sekä unipostausta.

Päivitin syntymän ja elämän ihme- sivulle paasausta imetyksestä. Tähän en aio toistaa kirjoittamaani, kiinnostuneet käykööt lukemassa. Mitään käänteentekevää sieltä tuskin löytyy, lähinnä oma kiukunpurkaukseni.

Aihe vain on niin lähelä omaa sydäntä (vasen tissi on heti sydämen yläpuolella!), että jopa aamuvarhaisella pystyn paasaamaan aiheesta. 

Näin taas kummallisia unia, niinkuin olen nähnyt jo monena yönä. Viime ja toissayönä minua ovat purreet niin sudet kuin valaat. Tai no valas muuttuikin sitten virtahevoksi tai joksikin vastaavaksi isoksi vesieläimeksi, mutta kuitenkin. Lisäksi olen pakoillut poliiseja, ollut omituisissa bileissä, pelännyt lasteni hengen puolesta, ollut veden alla, sateessa, hukannut tavaroita, ollut tirkisteltävänä ja sen semmoista.

Viime yön unista parhaiten jäi (valitettavasti) mieleen pätkä, jossa kuulin naisten puhuvan siitä, miten heidät oli loppuraskaudessa nukutettu luvatta, sektioitu ja heidän lapsensa oli tapettu. Se oli ihan kamalaa. Lähdin unessa samantien valvomaan omia lapsiani enkä tahtonut päästää heitä silmistäni. 

Yleisesti ottaen unieni teemat vaikuttavat siltä, että mulla on jotain pieniä epäilyksiä ja epävarmuuksia elämässäni. En ole varma, liittyvätkö ne omaan itseeni ja kehitykseeni, vai johonkin "ulkoiseen" kuten elämänvaiheeseen. Elämme melko jännittäviä aikoja monellakin tapaa ja yleensä mä tällaisisa elämänvaiheissa ahdistun ja masennun. Takana ja edessä on suuria muutoksia. Mulla on selvästi aika pysähtyä tarkastelemaan omaa asennettani muutoksia kohtaan. 

Ehkä pelkään jälleen kontrollin menettämistä. En kyllä tiedä, minkä kontrollin? Kontrolloinko mä liikaa vai liian vähän? 

Ovat nuo unet kyllä olleet myös melko ristiriitaisia viesteiltään. Ehkä se kertoo, että elän hämmennyksen vaiheessa. Mä olen esim. ytä aikaa innoissani ja suruissani, kun Tomeranssi aloittaa eskarin. Innoissani, koska onhan se hieno vaihe ja upeaa nähdä oman lapsen kasvavan ja valtavan suruissani, kun en saa pitää häntä pienenä ikuisesti.

Yhtä aikaa mä olen innoissani ja suruissani, kun saatamme olla muuttamassa. Tämä asia on vielä kovin epävarmalla pohjalla, mutta kuitenkin. Olen saanut itseni innostumaan uudesta asunnosta ja samalla masenta, kun mietin, että mitä jos homma kosahtaa? Myös tuleva muutto tapahtumana inhottaa, sillä mä en tykkää muuttamisesta. Tässäkin kyllä voisin tarkastella omaa asennettani. Miksi jo valmiiksi olen angstissa, kun voisin koettaa elää hetken kerrallaan? Miksi muuttaminen tapahtumana olisi lähtökohtaisesti kamalaa? Me ollaan monesti muutettu hirveässä kiireessä, mutta tässä tapauksessa ei välttämättä tulisikaan kiirettä, monestakin syystä, tässä erittelemättä. Taikauskoisena mä en halua liikaa puhua asiasta, ennenkuin se on varmaa :D

Myös suhtautumiseni Puuskupuhin kehittymiseen on ristiriitaista. Kun Tomeranssi oli vauva, mä olin vain valtavan tyytyväinen, kun hän kasvoi. Elin sellaisessa luulossa, että jokin vaihe on ikuista ja se aiheutti ahdistusta. Nyt, kolmannen vauvan kohdalla tajuan, että mikään ei (valitettavasti) ole ikuista ja vauva-aika vilahtaa ohi, hups vain. Mä en koskaan saa takaisin niitä hetkiä, mitä nyt elän vauvan (tai noiden isompien!) kanssa ja olen siitä surullinen. 

T'ässä kohtaa on kyllä syytä mennä peilin eteen pohtimaan omaa asennoitumista elämää kohtaan. Miksi pidän kasvamista surullisena asiana? Saan taatusti paljon hyviä hetkiä lasteni kanssa myös tulevaisuudessa, eivät onni ja rakkaus ole rajoitettuja vain tähän aikaan ja tähän hetkeen. Ne ovat rajattomia ja ajattomia asioita. Voin paljon paremmin hypätä nauttimaan nyt- hetkestä, kun en sure tulevia enkä menneitä, vaan otan kaiken irti nyt- hetkestä. Olla kiitollinen siitä, että saan olla tässä ja nyt eikä miettiä, että "kohta tämäkin on ohitse". Mitä sitten? Asiaan voisi suhtautua paljon positiivisemminkin; olen saanut nauttia tästä ja nyt, minä saan olla kiitollinen! Ei se ole oleellista, miten pitkään (tai lyhyesti) jokin asia kestää, vain sillä, että olen saanut sen kokea ja voin olla siitä kiitollinen ja onnellinen!

Rakkaus ei katoa mihinkään ja onni asuu rakkaudessa, muun muassa. Jumppatuun kohdalla mä ehkä einiten osaan heittäytyä hetkeen enkä sure Jumppiksen kasvamista, sillä hän on niin täydellinmen rakkauden lähettiläs! Hänessä on hyvin vähän mitään negatiivista, huolimatta siitä, että hän on harjoitellut ahkerasti "eikä!" sanan käyttöä. Perusasenne elämää kohtaan hänessä on kuitenkin jotenkin positiivinen, joten huolimatta oman tahdon (voimakkaista) ilmaisuista, hän tietyllä tapaa hehkuu rakkautta ympäristöönsä enkä jotenkin osaa surra hänen kasvuaan. Enkö muka voisi kanavaoida tätä ajattelua myös Tomarenssiin ja Puuskupuhiin? Vai onko kyse siitä, että Jumppatuu on keskimmäinen eikä ajan kulu ilmene hänessä samoin kuin vanhimmassa ja nuorimmassa?

Oli miten oli, nyt aion keskittyä positiivisen energian nostattamiseen :)

Sydämellistä tiistaipäivää <3